— Eikö hän, Hippolyt, ole sinulle kertonut? — sanoi ruhtinas Vasili (poikaansa kääntyen ja tarttuen pikku ruhtinattaren käteen, aivan kuin tämä olisi aikonut poistua hänen luotaan) — eikö hän ole kertonut, miten hän itse, Hippolyt, oli nääntyä rakkaudesta ruhtinatar Lisaan, ja miten ruhtinatar le mettait à la port?[89]
— Oh! C'est la perle des femmes, princesse![90] — lausui ruhtinas Vasili Marialle.
Kun mainittiin Parisin nimi, niin ei neiti Bouriennekaan tahtonut päästää hyvää tilaisuutta yhtyäkseen keskustelemaan yhteisistä muistoista.
Hän kysyi, kauvanko siitä jo on, kun Anatol jätti Parisin, ja mitä hän piti tästä kaupungista. Anatol vastaili sangen mielellään ranskattarelle ja hymyhuulin katsellen häntä silmiin, hän alkoi keskustella ranskattaren isänmaasta. Nähdessään sievän ranskattaren päätteli Anatol, ettei elämä täällä Lisijagorissakaan käyne ikäväksi. "Ei ole hullumpi!" ajatteli Anatol katsellessaan ranskatarta: "ei ole hullumpi tämä seuraneiti. Toivonpa, että ruhtinatar ottaa hänet mukaansa, kun olemme häämme viettäneet", hän ajatteli: (la petit est gentille".[91]
Vanha ruhtinas pukeutui vitkalleen työhuoneessaan; hän oli synkän näköinen ja ajatteli visusti, mitä hänen oli tehtävä. Häntä harmitti vieraiden saapuminen. "Mitä minä ruhtinas Vasilista ja hänen pojastaan? Ruhtinas Vasili on kerskuja, tyhjätasku, ja arvatenkin on poika samaa maata", murisi hän itsekseen. Häntä harmitti se, että näiden vieraiden tulo oli jälleen herättänyt eloon päättämättömän kysymyksen, jonka ratkaisemisen hän aina oli alkuunsa tukahuttanut ja jota harkitsemalla hän oli koettanut pettää itseään. Kysymys koski ruhtinatar Marian miehelään menoa, tai oikeastaan sitä, voisiko ruhtinas tyttärestään koskaan erota. Ruhtinas ei ollut koskaan tehnyt itselleen tuota kysymystä, sillä hän tiesi vastaavansa siihen vilpittömästi, mutta tämä vilpittömyys olisi taas murhaava ei ainoastaan tunteille, vaan vieläpä koko hänen elämälleen. Huolimatta siitä, että ruhtinas toisinaan näytti vähät välittävän tyttärestään, oli asianlaita kuitenkin niin, ettei hän saattanut edes kuvitellakkaan elämää ilman tytärtään. "Ja miksi menisi hän naimisiin?" ajatteli ruhtinas, "varmaankin tullakseen onnettomaksi. Siinä on Lisa, poikani vaimo (parempaa miestä on luullakseni nykyään vaikea löytää), mutta onko hän kohtaloonsa tyytyväinen? Ja kuka nai sitten hänet rakkaudesta? Hän on ruma ja kolho. Jos naivat, niin rikkauksien ja sukulaissuhteiden tähden. Ja eikö ole sitten maailmassa vanhojapiikoja? Onpa hyvinkin, ja onnellisempia ovat kuin naimisissa olevat!" Näin ajatteli pukeutuessa ruhtinas Nikolai Andrejevitsh, mutta ratkaisematon kysymys vaati pikaista ratkaisua. Ruhtinas Vasili oli saapunut poikineen tietenkin kosioretkelle, ja tänään tai huomenna hän varmaankin vaatii suoraa vastausta. Nimi ja asema ylä-ilmoissa ovat tosin moitteettomat. "Mitäpäs minä, en tahdo vastustaa", puheli ruhtinas: "mutta osoittakoon hän ansainneensa tytön. Siitä tahdon ottaa selvän."
— Siitä tahdon ottaa selvän! — lausui ruhtinas ääneen. — Siitä tahdon ottaa selvän!
Ja kuten tavallisesti, astui hän reippain askelin vierashuoneeseen, heitti tuikean silmäyksen seuraan ja huomasi heti, että pikku ruhtinatar oli vaihtanut pukua, että neiti Bouriennella oli tukassa nauhoja ja että ruhtinatar Marian tukkalaite oli inhoittava. Vielä huomasi hän neiti Bouriennen ja Anatolin hymyilyn ja senkin, että ruhtinatar Maria tunsi itsensä yksinäiseksi yhteisessä keskustelussa. "On pyntätty kuin pöllö!" ajatteli hän, vilkaistuaan kiukkuisesti tyttäreensä. "Ei ole hänellä häpyä; ja pojan jaani ei ole hänestä tietääkseenkään!"
Hän meni ruhtinas Vasilin luo.
— No, terve, terve; hauska tavata.
— Ei ystävyys tunne kiertoteitä, — lausui ruhtins Vasili tapansa mukaan nopeasti, varmasti ja tuttavallisesti. — Tässä on nuorin poikani, suljen hänet suosioonne.