Ruhtinas Vasili Andrejevitsh katsahti Anatoliin.
— Reima poika, reima poika! — hän sanoi, — no, tulehan suutelemaan, — ja hän käänsi Anatolille poskensa suudeltavaksi.
Anatol suuteli vanhusta ja katseli uteliaana, mutta aivan rauhallisena häntä silmiin, odotellen, eikö jo pian tapahdu jotain kummallista, josta isä niin usein oli puhunut ja varoittanut.
Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh istuutui tavalliselle paikalleen sohvan nurkkaan, veti luokseen nojatuolin, pyysi ruhtinas Vasilin siihen istumaan ja alkoi kysellä valtiollisia asioita ja uutisia. Hän oli tarkasti kuuntelevinaan ruhtinas Vasilin juttuja, mutta oikeastaan hän koko ajan tarkasteli tytärtään.
— Siis Potsdamista jo kirjoitetaan? — hän toisti ruhtinas Vasilin viimeiset sanat, nousi äkkiä seisomaan ja lähti ruhtinatar Marian luo.
— Oletko koristellut itsesi näin vieraita varten, vai? hän sanoi. — Hyvän olet näköinen, sangen hyvän. Vieraita varten olet suorinut tukkasi uudella tavalla, mutta vieraiden kuullen minä sinulle sanon: älä vastedes mene muuttelemaan pukujasi minun luvattani.
— Tähän olen minä, isä rakas, vikapää, — puolusteli punastuen pikku ruhtinatar.
— Teillä on täysi oikeus, — sanoi ruhtinas, kumarrellen syvään miniälleen, — mutta suotta on hänen pukeutua narriksi, hän on muutenkin kyllin ruma.
Ja hän istuutui taas paikalleen, välittämättä enää tihustelevasta tyttärestään.
— Päinvastoin, tämä tukkalaite sopii mainiosti ruhtinattarelle, — sanoi ruhtinas Vasili.