— No, veliseni, nuori ruhtinas, mikä onkaan hänen nimensä? — sanoi ruhtinas Nikolai Andrejevitsh, Anatoliin kääntyen: — tule tänne, puhelkaamme hieman, jotta sinuun tutustuisin.
"Nyt se alkaa ilo", ajatteli Anatol ja istuutui hymyillen vanhuksen viereen.
— Sepä sen: te, rakkaani olette kasvatettu ulkomailla, sanotaan. Toista oli minun ja isänne; lukkari meidät lukemaan opetti. Sanokaa minulle, rakkaani, te palvelette siis hevoskaartissa? — kysyi vanhus, katsoa tuijottaen aivan läheltä Anatolia silmiin.
— En, olen siirtynyt armeijaan, — vastasi Anatol, vaivoin pidätellen nauruaan.
— Vai niin!. Se on oikein. Mitä aijotte, rakkaani, tahdotteko palvella keisaria ja isänmaata? Aika on rauhaton. Tuollaisen reiman pojan on palveltava, on palveltava. Palveletteko rintamassa?
— En, ruhtinas. Rykmenttini on lähtenyt rintamaan, mutta minä olen määrätty... Mihin minä taas kuulunkaan, isä? — kysyi Anatol nauraen isältään.
— Verraton sotilas, verraton. Mihin minä kuulunkaan! Ha-ha-ha! — hohotti ruhtinas Nikolai Adrejevitsh.
Mutta Anatol alkoi nauraa vielä äänekkäämmin. Yhtäkkiä ruhtinas Nikolai Andrejevitsh yrmisti kulmiaan.
— No, mene, — sanoi hän Anatolille.
Hymyillen lähti Anatol takaisin naisten luo.