Pierre oli kömpelö. Lihava kun oli ja varreltaan tavallista pitempi ja harteikkaampi, ei hän suurine punaisine käsineen osannut, kuten sanotaan, astua vierashuoneeseen ja vielä vähemmän sieltä poistua, toisin sanoen, hän ei osannut lähteissään lausua jotain erityisen miellyttävää. Sitäpaitsi hän oli hajamielinen. Noustessaan hän oman hattunsa asemasta sieppasi käteensä kolmikulmaisen sulkatöyhtöisen kenraalinhatun ja töyhtöä nykien kieritteli sitä kädessään, kunnes kenraali sen häneltä otti. Mutta hänen hajamielisyytensä ja tottumattomuutensa vierashuoneen tapoihin ja puheisiin korvasi monin kerroin hänen sydämellinen, avonainen ja vaatimaton kasvojensa ilme. Anna Pavlovna kääntyi häneen ja ilmaisi kristillisen hellästi, että on antanut anteeksi hänen hyökkäyksensä, nyökäytti päällään ja sanoi:
— Toivon taas pian teidät näkeväni, mutta toivon myös, että muutatte mielipiteenne, rakas monsieur Pierre.
Pierre ei hänelle mitää vastannut, kumarsihan vain ja näytti vielä kerran kaikille, miten hän hymyilee. Eikä hänen hymynsä mitään erikoista ilmaissut, kenties sentään jotain tähän tapaan: "Mielipiteet mielipiteinä, mutta näettehän, miten olen hyväntahtoinen ja kelpo poika". Ja tämän tunsivat välittömästi kaikki, Anna Pavlovnakin.
Ruhtinas Andrei oli jo eteisessä, ja palvelija kurotteli hänen harteilleen viittaa. Rauhallisena hän kuunteli, miten vaimonsa lörpötteli ruhtinas Hippolytin kanssa, joka myös jo oli ehtinyt eteiseen. Ruhtinas Hippolyt seisoi kauniin, raskaan ruhtinattaren vieressä ja katsoa tuijotti häneen lornetillaan.
— Menkäähän, Annette, vilustutte, — puheli pikku runtinatar, lausuessaan jäähyväisiä Anna Pavlovnalle. — C'est arrêté,[8] — lisäsi hän hiljaa.
Anna Pavlovna oli ehtinyt jo puhelemaan pikku ruhtinattaren kanssa naittamishankkeistaan.
— Luotan teihin, rakas ystävä, — puheli hiljaa Anna Pavlovnakin, — te kirjoitatte nadollenne ja ilmoitatte sitten minulle, mitä isä asiasta arvelee. Näkemiin, — ja hän poistui eteisestä.
Ruhtinas Hippolyt astui pikku ruhtinattaren luo, kumartui hänen puoleensa ja alkoi miltei kuiskaten hänelle jotain puhua.
Kaksi palvelijaa, toinen ruhtinattaren, toinen ruhtinas Hippolytin, seisoi odotellen heidän keskustelunsa päättymistä. Toisella oli saali, toisella kaapu kädessä, ja he kuuntelivat isäntäväkensä heille käsittämätöntä ranskankielistä keskustelua sen näköisinä aivan kuin kaiken ymmärtäisivät, vaikkeivät ole ymmärtävinään. Ruhtinatar tapansa mukaan puhui hymyillen ja kuunteli nauraen.
— Olen sangen iloinen, etten mennyt lähettilään juhlaan, — sanoi ruhtinas Hippolyt: — ikävä... Verraton illanvietto, eikö totta, verraton?