"Hitto heidät tänne toikin!" ajatteli ruhtinas, kun Tihon pujotteli hänen ylleen yöpaitaa. Hänen ruumiinsa oli jo näivettynyt ja raihnainen ja rintaa peitti harmaat karvat. "En ole heitä kutsunut. Tulivat häiritsemään elämääni. Ja eihän tässä enää muutenkaan ole pitkiä aikoja elettävänä."
— Hiiteen! — murahti hän, kun päänsä vielä oli paidan peitossa.
Tihon tiesi, että hänen herransa usein lausuu ääneen sisimpiä aatoksiaan, ja siksipä hän rauhallisena katsoikin paidan päänaukosta ilmestyneisiin kiihtyneen kysyviin kasvoihin.
— Ovatko jo menneet levolle? — kysyi ruhtinas.
Tihon, kuten kaikki hyvät palvelijat, tunsi vaistomaisesti herransa ajatusten kulun. Hän arvasi, että ruhtinas tarkoitti ruhtinas Vasilia ja hänen poikaansa.
— Ovat suvainneet jo mennä levolle, ja valkeatkin ovat jo sammutetut, teidän ylhäisyytenne.
— Eipä silti, eipä silti... — lausui ruhtinas kiivaasti, pisti jalkansa tohveleihin, kätensä Tihonin tarjoamaan yönuttuun ja lähti sohvaa kohti, jolla tavallisesti nukkui.
Vaikkeivat Anatol ja neiti Bourienne vielä mitään olleet puhuneetkaan asiasta, ymmärsivät he sentään täydellisesti toisensa romaanin ensi osan suhteen, "onnettoman äidin" saapumiseen saakka, he ymmärsivät, että heillä oli paljon toisilleen puhuttavaa kahdenkesken, ja siksipä he aamusta alkaen yrittivätkin sopia kohtauksesta. Sillä aikaa kun ruhtinatar Maria oli tavallisella käynnillään ruhtinaan luona, tapasivat Anatol ja neiti Bourienne toisensa talvipuutarhassa.
Ruhtinatar Maria läheni tänään erityisen säihkönä isänsä työhuoneen ovea. Hänestä tuntui kuin kaikki tietäisivät, että tänään ratkaistaan hänen elämänsä kohtalo, ja vieläpä tuntui kuin kaikki tietäisivät senkin, mitä hän itse tämän ratkaisun johdosta ajattelee. Hän oli huomaavinaan tämän Tihonin ilmeestä, vieläpä ruhtinas Vasilin kamaripalvelijankin ilmeestä, joka käytävässä tuli häntä vastaan, vieden herralleen kiehuvaa vettä.
Vanha ruhtinas oli tänään erittäin ystävällinen ja avulias. Tämän avuliaisuuden merkityksen ymmärsi ruhtinatar Maria sangen hyvin. Avuliaisuuden ilme oli vanhan ruhtinaan kasvoilla aina silloin, kun hänen luisevat sormensa puristuivat nyrkkiin, ja hän paikaltaan nousten lähti astumaan pitkin työhuoneen lattiaa suuttuneena ruhtinatar Mariaan, joka ei ollut käsittänyt jotain laskuopillista ongelmaa.