Vanhus siirtyi heti asiaan ja alkoi "teititeliä" tytärtään.
— Minulle on tehty esitys teihin nähden, — hän alkoi, huomattavasti hymyillen. — Olette, luulen, arvannut, ettei ruhtinas Vasili ole saapunut tänne kasvattineen (ruhtinas Nikolai Andrejevritsh nimitti Anatolia kasvatiksi — ties miksi) minun ihanain silmieni tähden. Minulle tehtiin eilen esitys teihin nähden. Tiedätte tapani: jätän asian teidän ratkaistavaksenne.
— Miten ovat sananne käsitettävät, rakas isä? — kysyi ruhtinatar, vuoroin punastuen, vuoroin kalveten.
— Miten käsitettävät! — kirkasi isä kiivaasti: — Ruhtinas Vasili pitää sinua sopivana miniäkseen ja on tehnyt esityksen kasvattinsa puolesta. Näin ovat sanani käsitettävät. Miten käsitettävät?!... Ja minä kysyn sinulta.
— En tiedä, miten te, rakas isä, — sanoi ruhtinatar kuiskaten.
— Minäkö? minäkö? Mitäs minä? Jättäkää minut rauhaan. En minä mene miehelään. Mitä te? olisi hauska tietää.
Ruhtinatar huomasi, ettei isä ole hyvillään asiasta, mutta samalla välähti hänen mieleensä, että nyt tai ei koskaan on hänen elämänsä kohtalo ratkaistava. Hän painoi silmänsä maahan, jottei olisi nähnyt isänsä katsetta, jonka painostamana hän ei saattanut ajatella, ainoastaan totella, sekä vastasi:
— Ainoa haluni on täyttää teidän tahtonne, — hän sanoi, mutta jos minun toivoni halutaan kuulla...
Hän ei ehtinyt lopettaa. Ruhtinas keskeytti hänet.
— Oivallista! — kirkasi ruhtinas. — Hän ottaa sinut myötäjäisinesi, mutta samalla vie hän myös neiti Bouriennen. Hänestä tulee vaimo, mutta sinä...