Puolisen aikana hän sitten koko ajan puheli sotahuhuista ja Nikolushkasta; kysyi pari kertaa, koska on saatu viimeinen kirje häneltä, vaikka hän sen ennestäänkin tiesi, ja huomautti sitten, että voihan kirje saapua milloin tahansa, vaikkapa jo tänään. Kreivitär kävi näistä viittauksista rauhattomaksi ja vilkuili levottomana milloin kreiviin, milloin Anna Mihailovnaan, mutta pian johti Anna Mihailovna keskustelun taas vähäpätöisiin syrjäseikkoihin. Natasha, joka perheen jäsenistä oli tarkin huomaamaan äänen, katseiden ja ilmeiden vivahduksia, höristi korvansa heti puolisille ruvettaissa ja pian oli hän selvillä, että isällä ja Anna Mihailovnalla oli jotain salattavaa, jotain veljeä koskevaa, ja että Anna Mihailovna valmistelee asiaa. Huolimatta rohkeudestaan (Natasha tiesi, miten syvästi äitiin koskivat kaikki tiedot Nikolaista), ei Natasha puolisten aikana ryhtynyt kyselemään, mutta mitään hän ei saattanut nauttia, kieppuihan vain tuolillaan, eikä välittänyt opettajattarensa huomautuksista. Heti puolisten päätyttyä lähti hän kuin nuoli Anna Mihailovnan jälkiin, saavutti hänet arkihuoneessa ja kiepahti valmistuksitta hänen kaulaansa.
— Täti kulta, kyyhkyläiseni, sanokaa mitä on tapahtunut?
— Ei mitään, ystäväiseni.
— Ei, sydänkäpyni, kyyhkyläiseni, armaani, en hellitä, tiedän, että tiedätte.
Anna Mihailovna ravisti päätään.
— Sinä olet sellainen veitikka, lapseni, — hän sanoi.
— Nikolenjkalta on varmaan kirje? Ihan varmaan! — huudahti Natasha, huomattuaan Anna Mihailovnan kasvoilla myöntävän vastauksen.
— Mutta olehan varovainen, Jumalan nimessä: tiedäthän, miten se saattaa vaikuttaa äitiin.
— Olen, olen, mutta kertokaa. Ettekö kerro? Silloin menen heti kertomaan.
Anna Mihailovna kertoi heti kirjeen sisällön ja varoitti olemaan kenellekään kertomatta.