— Kunniasanani, — sanoi Natasha, ristien silmiään, — en sano kenellekään! — ja lähti heti Sonjan luo.
— Nikolajenka ... haavoittunut ... kirje... — sanoi hän iloisen juhlallisena.
— Nikolai! — äännähti Sonja ja kalpeni.
Huomattuaan, minkä vaikutuksen tieto veljen haavasta teki Sonjaan, Natasha vasta ymmärsi tämän tiedon surullisen puolen.
Hän kiepahti Sonjan kaulaan, syleili häntä ja alkoi itkeä.
— Lievästi haavoittunut, mutta ylennetty upseeriksi, hän on jo terve, hän on itse kirjoittanut, — puhui hän kyynelissä.
— Kaikki näytte te naiset olevan samallaisia itkupussia, — sanoi Petja, astellen pitkin, varmin askelin pitkin huonetta: — olen ylen iloinen, todellakin ylen iloinen, että veljeni on näin kunnostautunut. Kaikki olettete itkupussia! ette mitään ymmärrä.
Natasha hymyili kyynelten keskitse.
— Et lukenut kirjettä? — kysyi Sonja.
— En, mutta Anna Mihailovna sanoi, että kaikki vaara on ohi, ja että hän jo on upseeri.