— Jumalan kiitos, — sanoi Sonja, silmiään ristien.
— Mutta kenties hän on uskotellut sinulle. Menkäämme äidin luo.
Petja asteli ääneti pitkin huonetta.
— Olisinpa minä ollut Nikolajenkan sijassa, vielä enemmän olisin niitä ranskalaisia tappanut, hän puheli: — he ovat niin ilettäviä! Olisin heitä tappanut niin paljon, jotta kasoja heistä olisi luotu, — hän jatkoi.
— Vaiti, Petja, oletpa koko hölmö!...
— En ole minä hölmö, vaan ne hölmöjä ovat, jotka turhista parkuvat.
— Muistatko hänet? — kysyi Natasha yhtäkkiä hetken vaitiolon jälkeen.
Sonja hymähti: "Muistanko Nikolain?"
— Ei, mutta muistatko hänet oikein niin että kaikki muistat, — puhui Natasha intoilevin elein, tahtoen nähtävästi antaa sanoilleen oikein syvällisen merkityksen. — Minäkin muistan Nikolenjkan, muistan, — hän sanoi. — Mutta Borista en muista. En lainkaan muista...
— Miten? Etkö muista Borista? — kysyi Sonja ihmetellen.