Samana päivänä sai Nikolai Rostof Borikselta kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että Ismailovin rykmentti viettää yönsä 15 virstan päässä Olmützistä, ja tettä hän odottaa Nikolaita luovuttaakseen hänelle kirjeet ja rahat. Rahat tulivatkin Rostoville hyvään tarpeeseen, sillä sittenkun joukot olivat leiriytyneet Olmützin lähistölle, oli leiriin ilmestynyt paljon muonakauppiaita ja Itävallan juutalaisia, jotka virittelivät sotilaille ja upseereille kaikkia mahdollisia houkuttelevia ansoja. Pavlogradilaiset juhlivat juhlimistaan: kemuiltiin sotaretkellä saatujen palkintojen ja kunniamerkkien johdosta ja retkeiltiin tuon tuostakin Olmütziin, minne unkaritar Karolina hiljan oli perustanut ravintolan, jonka palvelusväkenä oli yksinomaan naisia. Rostof oli hiljan viettänyt kekkerit kornetiksi ylentymisensä johdosta, oli ostanut Denisovilta tämän Beduinin, ja oli korvia myöten velassa tovereilleen ja muonakauppiaille. Saatuaan Borikseen kirjeen Rostof lähti erään toverinsa kanssa Olmütziin, söi siellä puolisen, tyhjensi pullon viiniä ja lähti sitten yksin kaartin leiriin etsimään lapsuudenystäväänsä. Rostof ei ollut vielä kerinnyt hankkimaan itselleen uusia varusteita. Hänellä oli yllä kulunut junkkaritakki, jolla helyi sotilasristi, jaloissa oli hiestautuneella nahalla paikatut ratsuhousut, ja vyöllä tupsuniekka upseerinmiekka; hän ajoi donilaisella hevosella, jonka oli ostanut eräältä kasakalta; rutistunut husaarilakki oli takaraivolla hieman kallellaan. Lähestyessään Ismailovin rykmentin leiriä ajatteli Rostof, miten hän on kummastuttava Borista ja hänen tovereitaan uljaan urhokkaalla husaarimuodollaan.
Kaartti oli koko sotaretken ajan kulkenut kuin huvikävelyllä, ylpeillen puhtaudestaan ja hyvästä kuristaan. Päivämarssit olivat heillä lyhyitä, rensselit kuljetettiin hevosilla, ja itävaltalaiset toimittivat upseereille levähdyspaikoissa upeita päivällisiä. Rykmentit saapuivat ja lähtivät kaupungeista musiikin soidessa, ja koko sotaretken ajan astuivat sotilaat yhtäjalkaa (tästä ylpeilivät kaartilaiset), ja upseerit seurasivat jalan mukana, kukin omalla paikallaan. Boris oli koko sotaretken ajan seurannut Bergiä, josta jo oli tullut komppanian päällikkö. Berg oli toimekkuudellaan ja täsmällisyydellään saavuttanut päällikköjensä luottamuksen ja oli järjestänyt sangen edullisesti taloudelliset asiansa; Boris oli sotaretken aikana solminut paljon tuttavuuksia henkilöiden kanssa, joista luuli olevan itsellään hyötyä, ja Pierreltä hankkimansa suosituskirjeen avulla oli hän tutustunut ruhtinas Andrei Bolkonskiin, jonka välityksellä toivoi pääsevänsä ylipäällikön esikuntaan. Levähdettyään viimeisen päivämatkan vaivoista istuivat Berg ja Boris puhtaissa hienoissa puvuissaan heille varatussa asunnossa, pelaten shakkia pyöreän pöydän ääressä. Bergillä oli polvien välissä savuava piippu. Odotellessaan Bergin siirtoa, muodosteli Boris, hänelle ominaisella täsmällisyydellä, valkeilla, hienoilla sormillaan shakkinappuloista tornia. Hän katseli pelikumppaniaan silmiin ja ajatteli ainoastaan pelin menoa, kuten hänellä aina oli tapana ajatella vain sitä tointa, johon oli syventynyt.
— No, koettakaapa, miten tästä selviinnytte? — hän sanoi.
— Yritetään, — vastasi Berg, hypistellen nappulaa, mutta päästäen sen taas kädestään.
Samassa avautui ovi.
— Tuossapa olet vihdoinkin! — huusi Rostof. — Ja Berg myös! Kyllä minä sinun petisanfan ale kushe dormir, — hän huusi, matkien lapsenhoitajattaren sanoja, joille he ennen lapsina olivat monet naurut nauraneet.
— Voi sun, miten olet muuttunut!
Boris nousi tervehtimään Rostovia, mutta kun hänen nappulatorninsa samalla kukistui, ei hän voinut jättää nappuloita epäjärjestykseen, vaan kokosi ne ja asetteli paikoilleen. Sitten alkoi hän syleillä ystäväänsä, mutta Nikolai loittoni hänestä. Nikolaista tuntui vastenmieliseltä tervehtää ystäväänsä totutulla, tavallisella tavalla. Nuoruuden riehuvat tunteet etsivät uusia, ominaisia ilmaisutapoja, eivätkä tyytyneet noihin vanhusten käyttämiin, joissa niin usein on teeskentelyä ja pelkkää tottumusta. Hän olisi tahtonut jollain lailla nähväistä, nipistää Borista, muttei hinnalla millään suudella, kuten muut tällaisissa tapauksissa tekevät. Mutta Boris sulki rauhallisena ystävänsä rakkaaseen syleilyyn ja suuteli häntä kolmasti.
Puoleen vuoteen eivät ystävykset olleet toisiaan kunnolla tavanneet; ja kun he molemmat olivat siinä iässä, jolloin nuorukaiset astuvat ensi askeleensa elämän tiellä, niin huomasivat he toisissaan suunnattomia muutoksia, aivan uusia heijastuksia niistä seurapiireistä, joissa he ensi askeleensa olivat ottaneet. Molemmat olivat he suuresti muuttuneet sitten viime näkemän, ja kumpikin tahtoi heti toiselleen ilmaista hänessä tapahtuneet muutokset.
— Voi teitä kirotuita lattiankiillottajia! Olette siistiä ja terhakoita aivan kuin kävelyltä olisitte palanneet; toista on meidän, vaivaisten syntisten, armeijalaisten, — puheli Rostof miehekkäällä bassonsekaisella äänellään, joka Borikselle kuullosti aivan oudolta, ja osoitti reimoin armeijamaisin elein porosia ratsuhousujaan.