Talon emäntä pisti päänsä ovesta kuultuaan Rostovin äänekkään puhelun.
— Onko hän sievä? — kysyi Rostof, silmää iskien.
— Miksi niin huudat! Aivan heidät peloitat, — sanoi Boris. — En sinua tänään odottanut, — hän lisäsi. — Vasta eilen annoin kirjeen eräälle Kutusovin adjutantille, ruhtinas Bolkonskille, jonka piti se sinulle toimittaa. En luullut hänen sitä niin pian perille saavan... No, miten on laitasi? Oletko jo ollut tulessa? — kysyi Boris.
Rostof ei heti vastannut, ravistihan vain husaaritakkinsa pauloihin kiinnitettyä yrjönristiä ja, näyttäen siteessä olevaa kättään, hän vilkasi hymähtäen Borikseen.
— Kuten näet, — lausui hän viimein.
— Sepä sen, niin, niin! — vastasi hymyillen Boris: — mutta kyllä on meilläkin ollut kunniakas retki. Tiedäthän, että suuriruhtinas koko ajan on kulkenut meidän rykmenttimme mukana, joten meillä on ollut kaikenlaisia etuja ja mukavuuksia. Puolassa oli kohtelu verratonta, niitä päivällisiä, niitä tanssiaisia — kaikkea en voi sinulle kertoakkaan. Ja perintöruhtinas on ollut sangen suosiollinen meidän upseereille.
Ja ystävykset kertoilivat toisilleen näkemiään ja kokemiaan: toinen husaarijuomingeista ja taisteluista, toinen siitä, miten on hauskaa ja edullista palvella korkea-arvoisten henkilöiden päällikkyydessä, y.m.s.
— Oi kaartti! — sanoi Rostof. — Mutta kuulehan, lähetä hakemaan viiniä.
Boris rypisti kulmiaan.
— Jos välttämäti tahdot, — hän sanoi.