Eturatsastaja lähti liikkeelle, ja vaunujen pyörät alkoivat jyristä. Ruhtinas Hippolyt nauraa kikatti portailla odotellessaan vikomttia, jonka hän oli luvannut saattaa kotiin.
— Mutta rakkaani, teidän pikku ruhtinattarenne on ylen suloinen, ylen suloinen, — puheli vikomtti istuuduttuaan Hippolytin viereen vaunuihin. — Kerrassaan suloinen. — Hän suuteli sormiensa päitä. — Ja täydellinen ranskatar.
Hippolyt nauraa pyrähti.
— Ja entäs te sitten, olettepa tekin vaarallinen mies, vaikka olettekin niin viattoman näköinen, — jatkoi vikomtti. — Säälikseni käy aviomies raukka, tämä pikku upseeri, joka on olevinaan ainakin hallitsevan henkilön veroinen.
Hippolyt pyrskähti taas nauramaan ja mongersi naurun seasta:
— Ja te olette sanoneet, etteivät venakot ole ranskattarien vertaisia. On vain vetäistävä oikeasta rihmasta.
Pierre oli saapunut ruhtinas Andrein luo ennen isäntäväkeä ja meni aivan kuin omainen suoraan ruhtinaan työhuoneeseen. Hän otti umpimähkään erään kirjan (Caesarin muistelmat) hyllystä ja heittäytyi reuhkana sohvalle ja alkoi kyynärpäihinsä nojaten sitä lukea mistä sattui.
— Mitä teitkään neiti Schererille? Varmaankin hän nyt aivan käy sairaaksi, — puheli ruhtinas Andrei astuessaan työhuoneeseensa ja hieroi valkeita, pieniä käsiään.
Pierre kääntyi koko ruumiinsa painolla niin että sohva natisi, katsahti säihkyvin silmin ruhtinas Andreihin, hymähti ja heilautti kädellään.