Rostof lohdutteli rakuunaa ja antoi hänelle jonkun kolikon.
— Aljöö! Aljöö! — sanoi kasakka, nykäisten vankia käsivarresta ja kehoitellen häntä lähtemään edelleen.
— Keisari! keisari! — kuului yhtäkkiä husaarien joukosta.
Kaikki lähtivät juoksemaan; syntyi kiirettä ja hälinää. Rostof näki takanaan tiellä läheneviä ratsumiehiä, joiden päähineissä löyhyivät valkeat töyhdöt. Hetkessä olivat kaikki paikoillaan ja odottivat.
Rostof ei käsittänyt eikä tuntenut, miten oli juossut paikalleen ja istuutunut hevosensa selkään. Hän ei enää ollut pahoillaan varaväkeen joutumisestaan; arkipäiväinen mielialansa oli hetkessä kadonnut, kun hän istui ratsullaan näiden tarkkaan tähyävien ihmisten keskellä; ei hän enää lainkaan ajatellut itseään: keisarin läheisyydestä johtuva onni oli täyttänyt hänen sielunsa. Tämä läheisyys korvasi hänen mielestään täydellisesti päivän ikävyydet. Hän oli onnellinen kuin rakastunut, joka pitkien odotusten jälkeen viimeinkin on tavannut armaansa. Vaikkei hän rintamassa uskaltanutkaan vilaista sivulleen, niin tunsi hän siitä huolimatta hurmaantuneella vaistollaan keisarin läheisyyden. Ei hän sitä tuntenut ainoastaan ratsastajain hevosten kavioiden kapseesta, vaan hän tunsi sen siksi, että keisarin lähestyessä kaikki hänen ympärillään kävi valoisammaksi, riemukkaammaksi, arvokkaammaksi ja juhlallisemmaksi. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi Rostovia siirtyi tämä aurinko, säteillen lempeätä, taivaallista valoa. Jo tuntee hän näiden säteiden hyväilyn, hän kuulee keisarin äänen — tämän hyväilevän, rauhallisen, majesteetillisen ja samalla luonnollisen äänen. Syntyi haudan hiljaisuus, kuten Rostof oli odottanutkin, ja tässä hiljaisuudessa kuului keisarin ääni.
— Les huzards de Pavlograd?[96] — lausui keisari kysyvästi.
— La reserve, sire![97] — vastasi toinen ääni, joka kuullosti aivan ihmisääneltä tuon yliluonnollisen äänen jälkeen, joka oli lausunut: (Les huzards de Pavlograd?"
Keisari saapui Rostovin kohdalle ja pysähtyi. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniimmat kuin kolme päivää sitten Olmützin kentällä. Niistä loisti sellainen iloisuus ja nuoruus, sellainen viaton nuoruus, joka muistutti neljäntoista vuotiaan poikasen vallatonta eloisuutta, ja sentään olivat ne majesteetillisen keisarin kasvot. Keisarin katsellessa husaareja, kohtasi hänen katseensa sattumalta Rostovin katseen ja pysähtyi siihen silmänräpäykseksi. Mahtoiko keisari käsittää, mitä tapahtui Rostovin sielussa (Rostovista tuntui kuin olisi hän kaikki käsittänyt), ainakin katseli hän pari sekuntia taivaansinisillä silmillään Rostovia silmiin. (Pehmeänä ja hyväilevänä virtasi niistä valo.) Sitten hän yhtäkkiä kohautti kulmiaan, kannusti kiihkeästi vasemmalla jalallaan hevostaan ja lähti ajamaan lennossa eteenpäin.
Kovin oli nuorta keisaria haluttanut olla mukana taistelutanterella, ja huolimatta hovilaisten varoituksista ja esityksistä, oli hän klo 12 aikaan eronnut kolmannesta osastosta, jonka mukana oli kulkenut, ja lähtenyt täyttä laukkaa ajamaan etujoukkojen luo. Hän ei ollut vielä saapunut husaarienkaan kohdalle, kun hänet kohtasi joukko adjutantteja ja ilmoitti hänelle taistelun onnellisen kulun.
Oikeastaan ei mitään todellista taistelua ollut tapahtunutkaan; ainoa mainittava tapaus oli ollut tuon ranskalaisen eskadroonan vangiksi ottaminen, mutta se esitettiin loistavana voittona, ja siksipä keisari ja koko armeija uskoivatkin, että ranskalaiset oli lyöty perin pohjin, ja pakenevat paraillaan. Vallankin uskottiin tähän kuvaukseen täydellisesti niin kauvan kun ruudin savu vielä peitti taistelukentän. Heti keisarin poistuttua sai Pavvlogradin rykmentti etenemiskäskyn. Pienessä saksalaisessa Wischaun kaupungissa näki Rostof vielä kerran keisarin. Kaupungin torilla, missä ennen keisarin tuloa oli ammuttu jotenkin kiivaasti, virui muutamia kaatuneita ja haavoittuneita, joita ei vielä oltu keritty korjaamaan. Keisari ajoi ruskealla englantilaisrotuisella tammalla sotilasseurueen ja muiden hovilaisten ympäröimänä. Hän piteli sulavin liikkein kultaista lornettia silmillään ja katseli, nojaten toiseen jalustimeensa, suullaan makaavaa, lakitonta sotilasta, jonka pää oli aivan veriin tahriutunut. Haavoittunut oli niin likainen, ryvettynyt ja kauhean näköinen, että Rostof tunsi loukkautuvansa kun näki keisarin hänen läheisyydessään. Rostof huomasi, miten keisarin köyristyneet hartiat vavahtelivat aivan kuin kylmän kourissa, miten vasen jalka hermostuneesti kosketteli tamman kylkeä, ja miten opetettu ratsu rauhallisena vilkuili sivuilleen, muttei hievahtanutkaan paikaltaan. Eräs adjutanteista laskeutui ratsultaan, tarttui haavoittunutta kainaloihin ja alkoi nostaa paareille. Sotilas valitti.