— Varovammin, varovammin, ettekö voi varovammin? — tuskitteli keisari, joka nähtävästi kärsi enemmän kuin kuoleva sotilas. Rostof näki, miten kyyneleet täyttivät keisarin silmät, ja kuuli hänen poistuessaan kuolevan luota lausuvan ranskaksi Czartoriskylle:
— Miten kauhea onkaan sota, miten kauhea! Quelle terrible chose que la guerre!
Etujoukkoon kuuluvat osastot sijoittuivat Wischaun edustalle. Heidän edessään oli vihollisen ketju, joka, heikosti ammuskellen, vetäytyi päivän kuluessa yhä etäämmälle. Joukoille ilmoitettiin keisarin kiitollisuus, luvattiin palkintoja, ja sotilaille jaettiin kaksinkertainen annos paloviinaa. Vielä iloisempina kuin edellisenä yönä loimuilivat nyt leiritulet ja raikuivat sotilaiden laulut. Denisof vietti tänä yönä juhlaa majuriksi ylentymisensä johdosta, ja Rostof, joka jo oli jotenkin humaltunut, esitti kekkereiden loppupuolella keisarin maljan. "En esitä hallitsija-keisarin maljaa, kuten esitetään virallisissa päivällisissä", hän sanoi, "vaan hyvän, hurmaavan keisarin ja suuren ihmisen; juokaamme hänen terveydekseen, juokaamme venäläisten aseiden varmalle menestykselle, häviö ranskalaisille!"
— Koska kerran ennenkin olemme taistelleet, — jatkoi Rostof, — emmekä ole säästäneet ranskalaisia, kuten esim. Schöngrabenin luona, niin miten onkaan nyt käyvä, kun hän on etunenässä? Me kuolemme kaikki, kuolemme riemuiten hänen puolestaan. Niinhän, hyvät herrat? Kenties eivät sanani oikein satu, olen liikoja nauttinut; mutta tunnen sen enemmän, ja te myös. Aleksanteri Ensimäisen terveydeksi! Eläköön!
— Eläköön! — kirkuivat upseerien innostuneet äänet. Ja vanha ratsumestari Kirsten huusi yhtä innostuneesti ja vilpittömästi kuin 20 vuotias Rostof.
Kun upseerit olivat juoneet maljansa pohjaan ja särkeneet lasinsa, täytti Kirsten uudet lasit, otti yhden niistä käteensä ja astui sotilaiden nuotioille. Hänellä ei ollut muuta yllä kuin ratsuhousut ja paita, jonka avonaisesta aukosta näkyi valkea rinta. Harmaaviiksinen ratsumestari seisoi siinä nuotioiden valossa komeassa asennossa, käsi koholla ja kääntyi sotilaisiin:
— Pojat, hallitsija-keisarin terveydeksi, surma vihollisille, eläköön! — huusi hän ukkomaisella, mutta silti vielä reippaalla husaaribaritonillaan.
Husaarit ympäröivät hänet ja vastasivat hänen maljaansa äänekkäillä eläköön-huudoilla.
Myöhään yöllä, kun kaikki vieraat jo olivat poistuneet, löi Denisof lyhyellä kädellään ystäväänsä Rostovia olalle ja sanoi:
— Kun ei ole sotaretkellä kehen rakastuisi, niin rakastut sinä keisariin.