Taistelujärjestely oli sangen monimutkainen ja vaikeatajuinen. Alkuperäisessä taistelujärjestelyssä sanottiin:
Da der Feind mit seinem linken Fluegel an die mit Wald bedeckten Berge lehnt und sich mit seinem rechten Fluegel laengs Kobelnitz und Sokolnitz hinter die dort befindlichen Teiche zieht, wir im Gegentheil mit unserem linken Fluegel seinen rechten sehr debordiren, so ist es vortheilhaft letzteren Fluegel des Feindes zu attakiren, besonders wenn wir die Doerfer Sokolnitz und Kobelnitz im Bezitze haben, wodurch wir dem Feind zugleich in die Flanke fallen und ihn auf der Flaeche zwischen Schlapanitz und dem Theurassa-Walde verfolgen koennen, indem wir dem Deflleen von Schlapanitz und Bellowitz ausweichen, welche die feindliche Front decken. Zu diesem Endzwecke ist es noethig... Die erste Kolonne marschiert ... die Zweite Kolonne marschiert ... die dritte Kolonne marschiert[100] j.n.e. Kenraalit näyttivät vastenmielisesti kuuntelevan vaikeatajuista taistelujärjestelyä. Kookas, vaaleaverinen kenraali Buxhövden seisoi nojallaan seinää vasten ja katsoa tuijotti palavaa kynttilää. Selvästi huomasi, ettei hän lainkaan kuunnellut lukemista, vieläpä huomasi hänen ilmeestään, ettei hän edes tahtonut uskotellakaan kuuntelevansa. Vastapäätä Weihrotheria istui punakka, pystyviiksinen Miloradovitsh sotaisessa asennossa, nojaten käyristetyin käsivarsin polviinsa. Loistavat silmät selällään katseli hän Weihrotheria kasvoihin ja oli vaiti kuin muuri; ainoastaan silloin kun itävaltalainen hetkeksi vaikeni, irroitti hänkin katseensa hänestä. Tällöin vilkaisi hän aina merkitsevästi toisiin kenraaleihin. Mutta tästä merkitsevästä katseesta ei voinut päättää, oliko hän tyytyväinen vaiko tyytymätön taistelujärjestelyyn, hyväksyikö hän itävaltalaisen suunnitelman vai oliko aivan toista mieltä. Lähinnä Weihrotheria istui kreivi Langeron. Hänen eteläranskalaiset kasvonsa olivat koko lukemisen ajan hienossa hymyssä, ja hän katseli ohuvia sormiaan, joilla pyöritteli muotokuvalla varustettua, kultaista nuuskarasiaa. Keskellä erästä pitkän pitkää lausetta herkesi hän pyörittämästä nuuskarasiaa, kohotti päätään ja, ohuet huulet epämiellyttävän kohteliaassa nypyssä, hän keskeytti Weihrotheria, aikoen jotain sanoa; mutta itävaltalainen kenraali ei herennyt lukemasta, rypisti vain kulmiaan ja häiläytti vihaisesti kyynärvarsiaan, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "sittemmin, sittemmin tehkää minulle huomautuksianne, nyt katsokaa karttaan ja kuunnelkaa." Langeron kohotti kummastuneen näköisenä silmänsä, vilkasi Miloradovitshiin, aivan kuin selitystä etsien, mutta kun hänen katseensa oli kohdannut Miloradovitshin merkitsevän, mutta silti mitään ilmaisemattoman katseen, painoi hän taas surumielisenä katseensa maahan ja alkoi kieputella nuuskarasiaa.
— Un leçon de geographie,[101] — lausui hän aivan kuin itsekseen, mutta silti niin äänekkäästi, että kaikki kuulivat hänen sanansa.
Prschebishevsky oli kunnioittavan, mutta samalla arvokkaan kohteliaan näköisenä taivistanut kädellä korvansa Weihrotheria kohti ja näytti olevan pelkkänä korvana. Lyhyläntä Dohturof istui vastapäätä Weihrotheria yritteliään ja vaatimattoman näköisenä ja koetti tunnontarkkana seurata taistelujärjestöä; kumarissaan hän tarkasteli levitetyltä kartalta hänelle outoa seutua. Hän pyysi Weihrotheria jonkun kerran toistamaan huonosti kuulemiaan sanoja ja vaikeasti lausuttavia kyläin nimiä. Weihrother täytti hänen pyyntönsä, ja hän kirjoitteli yhtä ja toista muistikirjaansa.
Kun lukeminen, jota oli kestänyt runsaan tunnin, lopultakin päättyi, herkesi Langeron taas kieputtamasta nuuskarasiaansa ja, katsomatta Weihrotheriin, tai erityisemmin kehenkään muuhunkaan, hän alkoi puhua siitä, miten vaikea oli seurata tällaista taistelujärjestelyä, missä vihollisen asema oletetaan tunnetuksi, vaikkakin tämä asema saattaa olla aivan tuntematon, koska kerran vihollinen on liikkeellä. Langeronin huomautukset olivat perusteellisia, mutta selvästi huomasi, että hän niillä pääasiallisesti tahtoi huomauttaa itseensä luottavalle Weihrotherille, joka heille oli lukenut laatimansa taistelujärjestelyn aivan kuin koulupojille, ettei tämä sentään ollut tekemisissä pelkkäin pöllöjen kanssa, vaan miesten kanssa, jotka voisivat hänellekin antaa opastusta sota-asioissa. Kun Weihrotherin yksitoikkoinen ääni oli vaijennut, avasi Kutusof silmänsä, kuten mylläri, joka herää unilauluja laulavain myllyrattaiden seisahtuessa, ja kuunteli Langeronin puhetta. Hänen ilmeensä näytti sanovan: "yhäkö te vain keskustelette noista tyhmyyksistä!" Sitten sulki hän taas kiireesti silmänsä ja retkautti päänsä entistään syvempään.
Haluten mahdollisimman myrkyllisesti loukata Weihrotherin kirjailija- ja sotilas-itserakkautta, Langeron todisteli, että Bonaparte helposti itse saattaa ryhtyä hyökkäämään ja siten tehdä tämän taistelujärjestelyn tuiki tarpeettomaksi. Weihrother vastasi kaikkiin huomautuksiin lujalla, pilkallisella hymyilyllä ja oli nähtävästi jo ennakolta päättänyt täten vastata kaikkiin huomautuksiin ja vastaväitteisiin, olivatpa ne sitten minkälaisia tahansa.
— Jos hän voisi hyökätä, niin olisi hän jo hyökännyt tänäpänä, — hän sanoi.
— Te siis arvelette, ettei hänellä ole tarpeeksi voimia, — sanoi Langeron.
— Korkeintaan on hänellä 40,000 miestä, — vastasi Weihrother, hymyillen kuin lääkäri, jolle puoskariakka tarjoutuu opettamaan lääkitsemistaitoa.
— Siinä tapauksessa kulkee hän kohti perikatoaan, jos odottaa meidän hyökkäystämme, — sanoi Langeron, hymyillen hillityn pilkallisesti ja vilkaisten taas lähinnä istuvaan Miloradovitshiin, aivan kuin olisi odottanut tältä vahvistusta väitteelleen.