Kymmenettä käydessä illalla saapui Weihrother suunnitelmineen Kutusovin asuntoon, missä oli määrätty pidettäväksi sotaneuvottelu. Kaikki osaston päälliköt olivat kutsutut saapumaan tähän neuvotteluun, ja määrätyksi ajaksi olivatkin muut saapuneet paitsi ruhtinas Bagration, joka oli kieltäytynyt saapumasta.
Weihrother, joka oli suunnitellun taistelun sieluna, intoili ja hätäili ja oli uneliaan, tyytymättömän Kutusovin täydellinen vastakohta. Vastenmielisesti näkyi ylipäällikkö näyttelevän sotaneuvottelun esimiehen ja johtajan osaa. Weihrother taas näkyi tuntevan, että hänen harteillaan oli edesvastuu tästä mahtavasta liikkeestä, jota ei enää voinut pidättää. Hän oli kuin hevonen, jota raskas kuorma pakotti juoksemaan alamäessä. Hän ei enää tietänyt, vetikö hän itse, vai häntäkö tuupattiin; mutta hän kiiti mahdollisimman vinhaa vauhtia, joutumatta enää arvostelemaan, mihin veisi tämä liike. Hän oli jo kaksi kertaa tänä iltana käynyt vihollisen ketjua tarkastamassa, kahdesti oli hän käynyt keisarien — Itävallan ja Venäjän — luona tekemässä selvää toimistaan ja antamassa selityksiä ja sitä paitsi oli hän kansliassaan sanellut taistelujärjestelyä. Väsyneenä ja vaivautuneena saapui hän nyt Kutusovin luo.
Hän oli nähtävästi niin touhuissaan, ettei huomannut edes olla kohtelias ylipäällikölle: hän keskeytti usein ylipäällikön, puhui nopeasti, epäselvästi, katsomatta puhekumppaninsa silmiin eikä vastannut tehtyihin kysymyksiin. Hänen pukunsa oli porossa, ja itse oli hän surkean, uupuneen, hämmentyneen, mutta samalla itsetietoisen ja ylpeän näköinen.
Kutusof asui pienessä aatelislinnassa lähellä Ostralitziä. Suureen vierashuoneeseen, joka nyt oli ylipäällikön työhuoneena, olivat kokoontuneet: itse ylipäällikkö, Weihrother ja sotaneuvoston jäsenet. Juotiin teetä. Odotettiin vielä Bagrationia, jotta olisi voitu ryhtyä neuvotteluihin. Viimein saapuikin Bagrationin lähetti ilmoittaen, ettei ruhtinas voi saapua. Ruhtinas Andrei meni viemään tätä tietoa ylipäällikölle ja, käyttäen hyväkseen Kutusovin lupaa, että saisi olla mukana sotaneuvottelussa, hän jäi huoneeseen.
— Koska Bagration ei saavu, niin voimme alkaa, — sanoi Weihrother, nousten hätäisesti paikaltaan ja käyden pöydän luo, jolle oli levitetty mahdottoman suuri Brünnin ympäristöjen kartta.
Kutusof istui voltairelaisessa nojatuolissa täytelään pöhäkät kädet sopusuhtaisesti kyynärtaipeissa. Hänen takkinsa rekotti avollaan, ja vapaaksi päässyt, lihava kaula oli luisunut kaulukselle. Hän melkein nukkui. Kuullessaan Weihrotherin äänen hän vaivoin avasi ainoan näkevän silmänsä.
— Niin, niin, tehkää hyvin, — hän sanoi ja, nyökättyään päällään, hän päästi sen jälleen retkaan ja sulki silmänsä.
Jos neuvoston jäsenet alussa olisivatkin arvelleet Kutusovin vain teeskentelevän nukkumista, niin pian heidät tästä arvelusta vapauttivat ne äänet, joita kuului ylipäällikön nenästä. Nämä äänet todistivat, että ylipäälliköllä oli paljon tärkeämpi tehtävä kuin luettavan taistelujärjestelyn halveksuminen: tämä tärkeä tehtävä oli välttämättömän inhimillisen tarpeen — unen tyydyttäminen. Ylipäällikkö nukkui todellakin.
Weihrother oli hädissään, aivan kuin ihminen, jolla ei ole hetkeäkään menetettävänä, vilkasi Kutusoviin ja tultuaan varmuuteen, että tämä nukkui, hän otti esille paperin ja alkoi kovalla yksitoikkoisella äänellä lukea laatimaansa taistelujärjestelyä, jossa oli seuraava otsakirjoitus:
"Taistelujärjestely vihollisen aseman hyökkäämistä varten Kobelnitzin ja Sokolnitzin takana, marraskuun 20 p:nä 1805."