"Niin, on hyvinkin mahdollista, että huomenna kaadun", hän ajatteli edelleen. Ja yhtäkkiä, hänen ajatellessaan kuolemaa, syntyi hänen mielikuvituksissaan kokonainen sarja muistelmia, sangen kaukaisia, mutta silti sangen rakkaita: hän muisteli, miten oli jättänyt hyvästit isälleen, miten vaimolleen; hän muisteli niitä aikoja, jolloin ensin rakastui vaimoonsa! Hän muisti myös vaimonsa raskauden, ja hänen kävi sääli häntä ja itseään; hermostuneen heltyneessä ja kiihtyneessä mielentilassa hän poistui tuvasta, missä asui Nesvitskin kanssa, ja alkoi kävellä rakennuksen edustalla kartanolla.
Yö oli sumuinen, ja salaperäisenä pilkisteli kuu sumun läpi. "Niin, huomenna, huomenna!" hän ajatteli. "Huomenna kenties on kaikki lopussa, kaikki nämä muistelmat ovat silloin olleita ja menneitä, niillä ei ole enää mitään merkitystä minulle. Huomenna siis kenties, vieläpä varmaankin, huomenna, aavistan sen, saan vihdoinkin ensi kerran näyttää, mihin kykenen." Ja hän näki mielikuvituksissaan taistelun riehunan; venäläiset ovat häviöllä; taistelu on keskittynyt yhteen kohtaan; kaikki päälliköt ovat hämmentyneet. Ja se onnellinen hetki, se Toulon, jota hän niin kauvan on odottanut, on vihdoinkin tullut. Hän lausuu päättävästi ja selvästi mielipiteensä Kutusoville, Weihrotherille ja molemmille keisareille. Kaikki hämmästyvät hänen mielipiteittensä täsmällisyyttä ja tarkkuutta, mutta kukaan ei ota toteuttaakseen niitä, ja silloin ottaa hän johtoonsa rykmentin, divisioonan, panee ehdoksi, ettei kukaan sekaannu hänen tehtäviinsä, hän vie divisioonansa ratkaisevalle paikalle ja hän yksinään saa voiton. "Mutta entäs kuolema ja kärsimykset?" sanoo toinen ääni. Mutta ruhtinas Andrei ei vastaa tälle äänelle, hän vain jatkaa voittokulkuaan. Seuraavaa taistelua varten laatii hän yksinään taistelujärjestelyn. Hän on arvoltaan vain Kutusovin päivystävä adjutantti, mutta hän sentään yksinään kaikki tekee. Seuraavan taistelun voittaa hän yksinään. Kutusof luopuu ylipäällikkyydestä, hänen sijalleen nimitetään hän itse... "Mutta, entäs sitten?" sanoo taas toinen ääni, "entäs, jos oletkin jo sitä ennen kymmeniä kertoja haavoittunut, kaatunut tai pettynyt; niin, miten sitten käy?" — "Niin, entäs sitten", vastaa ruhtinas Andrei itse itselleen; "en tiedä, miten sitten käy, en tahdo enkä voi tietää; mutta eihän toki ole minun syyni, jos tätä halajan, jos halajan kunniaa, jos halajan mainetta, jos halajan ihmisten rakkautta, jos tätä ainoata, tätä ainoata halajan, jolle ainoalle elän ja kuolen. Niin, tälle ainoalle! En sano tätä koskaan kenellekään, mutta, Jumalani! mitä sille voin, etten muuta rakasta kuin kunniaa, ihmisten ihailua. Kuolema, haavat, perheen menettäminen, mikään ei minua hirvitä. Ja miten lienevätkin kalliita ja rakkaita minulle monet ihmiset — isä, sisar, vaimo, nuo rakkaimpani maailmassa, — ja miten kauhealta ja luonnottomalta se tuntuneekin, — kaikki annan minä heidät hetipaikalla kunniasta, vain hetken kunniasta, ihmisten ihailusta, ihmisten rakkaudesta, ihmisten, joita en tunne enkä koskaan ole tunteva, noiden ihmisten rakkaudesta", hän ajatteli, kuunnellessaan ihmisten ääniä Kutusovin asunnon pihalta. Ylipäällikön pihalta kuului kuormarattaita sälyttäväin palvelijoiden puhelua. Eräs ääni, varmaankin kuorma-ajurin, härnäili ylipäällikön vanhaa kokkia, Titusta, jonka ruhtinas Andrei tunsi, ja toisteli vähäväliä: "Tit, Tit, kuulehan Tit."
— No, mikä hätänä? — huusi ukko.
— Tit, mene jauhamaan, — sanoi pilkkakirves.
— Kyllä minä sun, mene helvettiin, — kuului ukon ääni, jota seurasi palvelijain ja ajurien rämisevä nauru.
"Ja sittenkin rakastan ja pidän kalliina ainoastaan noiden kaikkien rajatonta ihailua, pidän kalliina tuota salaperäistä voimaa ja kunniaa, joka tuossa ylläni sumussa liitelee!"
XIII.
Rostof oli sinä yönä plutoonineen kylkiketjussa Bagrationin osaston edessä. Husaarit olivat parittain järjestetyt ketjuun; itse ratsasteli Rostof edestakasin pitkin linjaa ja koetti kaikin voimin vastustaa yhä raukasevampaa unta. Hänen takanaan tuikkivat liittoutuneen armeijan himmeät nuotiot; hänen edessään oli sumuinen pimeys. Vaikka hän kuinkakin koetti tähystellä tähän sumuiseen etäisyyteen, ei hän sittenkään mitään nähnyt: joskus oli näkyvinään jotain harmaata, joskus mustaa; toisinaan taas tuntui kuin olisivat tulet tuikkineet sieltä, missä vihollisen luultiin olevan; toisinaan hän taas päätteli, että hänen silmissään jokin välkähteli. Vähäväliä sulkeutuivat hänen silmänsä, ja hän näki edessään milloin keisarin, milloin Denisovin, milloin taas Moskovan muistelmat elävinä kuvastuivat. Tällöin avasi hän aina nopeasti silmänsä ja näki aivan edessään ratsunsa pään ja korvat. Toisinaan näki hän taas husaarien mustat haamut kun hän äkkiä niihin töytättyään avasi silmänsä, toisinaan taas sattui katse tuohon äärettömään sumumereen. "Miksikäs ei? onhan hyvinkin mahdollista", ajatteli Rostof, "että keisari minut kohdattuaan antaa jonkin tehtävän minulle, kuten hän saattaa antaa kenelle tahansa upseereista; hän saattaa sanoa: 'Ratsastahan tuonne, ota selvä, mitä siellä on.' Onhan olemassa paljon kertomuksia, miten hän aivan sattumalta täten on tutustunut johonkuhun upseeriin ja sitten liittänyt hänet seurueeseensa. Entäs jos hän minutkin liittäisi! Oi, miten häntä suojelisin, miten paljastaisin hänelle koko totuuden, miten saattaisin häpeään hänen pettäjänsä!" Ja saadakseen rakkautensa ja uskollisuutensa keisariin oikein eläväksi, Rostof kuvitteli näkevänsä vihollisen tai saksalaisen petturin, jonka hän ilomielin tappaisi, vieläpä keisarin nähden häntä läimäyttelisi korvillekin. Yhtäkkiä havahtui hän kaukaa kuuluvaan huutoon. Hän vavahti ja avasi silmänsä.
"Missä olen? Niin, ketjussa: tunnussanat — vehmaro, Olmütz. Miten harmillista, että eskadroonamme huomenna on varaväessä..." ajatteli Rostof. "Pyydän päästä taisteluun. Kenties on tämä ainoa tilaisuus, missä saan nähdä keisarin. Mutta vahdinmuuttoon ei enää ole pitkältä. Kierrän vielä kerran ja palattuani menen kenraalin luo pyytämään, että pääsisin taisteluun." Hän oikasihe satulassaan ja nykäsi ratsuaan ohjista, kiertääkseen vielä kerran husaarinsa. Hänestä tuntui kuin olisi jo alkanut sarastaa. Vasemmalta häämötti loiva, valaistu rinne, ja edessä oli musta kunnas, joka näytti jyrkältä kuin seinä. Tällä kunnaalla oli valkea pälväs, josta Rostof ei mitenkään päässyt selville. Hän ei tietänyt, oliko se kuun valaisema moisio, vai sulamaton hanki, vai valkeaksi maalattu talo? Toisinaan tuntui hänestä aivan kuin tällä pälväällä jotain olisi liikkunut. "Varmaankin on se lunta — tuo pälväs; pälväs — un tache", ajatteli Rostof.