"Natasha, sisko, mustat silmät. Na ... tashka. (Hänpä ihmettelee, kun kerron, että olen nähnyt keisarin!) Natashka ... tashka ota"... "Oikealle, oikealle, teidän jalosukuisuutenne, muuten joudutte pensaisiin", — virkkoi husaari, jonka ohi torkkuva Rostof juuri ratsasti. Rostof kohotti päänsä, joka jo oli painunut aina hevosen harjaan, ja pysähtyi husaarin viereen. Elonvoimainen lapsuuden uni ummisti väkisinkin hänen silmänsä. "Mitä taas ajattelinkaan? — ei auta unohtaa. Miten puhelen keisarin kanssa? Ei, ei sitä — siitä vasta huomenna. Niin, niin! Na-tashka, hyökätä ... kätä — kenen kimppuun? Husaarien. Mutta husaarit ja viikset... Tvjerskoilla ajoi tuo viiksiniekka husaari, minä vielä ajattelin häntä, aivan Gurjevin talon vastapäätä... Ukko Gurjef... Ah, verraton poika Denisof! Mutta kaikki tämä on pötyä. Pääasia on nyt, keisari on täällä. Miten hän minua katseli, hänen teki mieli jotain sanoa, mutta hän ei uskaltanut... Ei, minä en uskaltanut. Niin tämä on pötyä, pääasia on, etten unhota tärkeintä ajateltavaa, niin. Na-tashka, hyökätä, niin, niin, niin. Se on hyvä." — Ja taas vaipui hänen päänsä hevosen kaulalle. Yhtäkkiä tuntui hänestä kuin häntä ammuttaisiin. "Mitä? Mitä? Mitä!... Lyö! Mitä?" ... höpisi hän havahtuen. Herätessään kuuli hän tuhansien äänien pitkäveteistä huutoa siltä suunnalta, missä vihollisen arveltiin olevan. Husaarin ja hänen hevosensa höristivät korviaan melun johdosta. Siellä, mistä kuului ääniä, välähti tulenkieli ja sammui samassa, hetken kuluttua välähti toinen, kolmas, ja pian näkyi vuorella, pitkin koko ranskalaisten linjaa tulia, ja äänet kävivät yhä kuuluvimmiksi. Rostof kuuli ranskalaista puheen pauhua, muttei eroittanut mitään selvästi. Äänien pauhu oli liian valtava. Kuului ainoastaan: aaaa! ja rrrr!
— Mitä tämä on? Mitä arvelet? — kysyi Rostof vieressään olevalta husaarilta. — Sehän kuuluu vihollisen taholta?
Husaari ei vastannut.
— Mikset vastaa, etkö kuule mitään? kysyi taas Rostof, odotettuaan jotenkin kauvan vastausta.
— Kukapa sen tietää, teidän jalosukuisuutenne, — vastasi husaari välinpitämättömästi.
— Suunnasta päättäen luulisi sen kuuluvan vihollisen taholta, — sanoi Rostof.
— Kenties on se vihollinen, kenties vain muuten, — mutisi husaari, — ken sen yöllä tietää. No! Olehan siinä alallasi! — tiuskasi hän hevoselleen, joka alkoi käydä levottomaksi.
Rostovinkin hevonen hätääntyi ja kuoppi kavioillaan jäätynyttä kamaraa, kuunnellen ääniä ja katsellen tulia. Äänien pauhu kasvoi kasvamistaan, ja viimein syntyi sellainen jymy, että sen aikaansaamiseksi tarvittiin varmaankin kokonainen armeija. Yhä laajemmalla alkoi välkähdellä tulia; varmaankin sytytettiin niitä pitkin vihollisen koko leiriä. Rostovia ei enää raukaissut. Vihollisen leiristä kuuluvat iloiset, riemukkaat huudot saivat hänet innostumaan. Hän eroitti jo aivan selvästi huudot: (Vive l'empereur, l'empereur!"[103]
— Aivan kuuluu läheltä, varmaankin puron takaa, — sanoi hän husaarille.
Husaari ei vastannut, huoahtihan vain ja rykäsi kiukkuisasti. Ketjusta alkoi kuulua ravia juoksevan ratsun kavioiden kapsetta. Kapse kuului yhä lähempää, ja viimein ilmestyi öisen sumun keskestä ratsumies, husaarialiupseeri, joka alussa näytti mahdottoman suurelta norsulta.