— Teidän jalosukuisuutenne, kenraalit! — sanoi ali-upseeri, saavuttuaan Rostovin luo. Rostof lähti ali-upseerin seurassa kohtaamaan ketjua pitkin ratsastavaa joukkuetta. Ajaessaan hän yhä tarkasteli tulia ja kuunteli huutoja. Eräs ratsastajista ajoi valkealla hevosella. Tämä oli ruhtinas Bagration, joka ruhtinas Dolgorukovin ja adjutanttiensa kanssa oli lähtenyt ottamaan selvää vihollisen leiristä näkyvistä kummallisista tulista ja huudoista. Saavuttuaan Bagrationin luo Rostof esitti hänelle raportin ja yhtyi sitten adjutantteihin ja alkoi kuunnella kenraalien keskustelua.
— Uskokaa minua, — puhui Dolgorukof, Bagrationiin kääntyen, — tämä on pelkkää petosta; hän on peräytynyt ja käskenyt jälkijoukkojen sytyttää tulia ja meluta, jotta saisi meidät petetyksi.
— Tuskinpa, — sanoi Bagration: — illasta alkaen olen heidät nähnyt tuolla kunnaalla; jos hän olisi peräytynyt, niin varmaankin olisi kunnaaltakin vienyt joukkonsa. Herra upseeri, — kääntyi Bagration Rostoviin, — ovatko vihollisen kylkivartijat vielä tuolla?
— Illalla vielä olivat, mutta en tiedä, lienevätkö enää, teidän ylhäisyytenne. Jos käskette, niin menen husaarineni tarkastamaan, — sanoi Rostof.
Bagration pysäytti hevosensa ja, vastaamatta mitään, hän koetti sumussa eroittaa Rostovin kasvonpiirteitä.
— No niin, menkäähän, — hän sanoi, hetken vaiti oltuaan.
— Ymmärrän.
Rostof kannusti ratsuaan, huusi luokseen ali-upseeri Fjetshenkon ja pari muuta husaaria, käski näiden seurata itseään ja lähti ajamaan ravia huutoja kohti alas pitkin loivetta.
Rostovista tuntui sekä raskaalta että samalla riemukkaalta lähteä yksinään husaareineen tuohon salaperäiseen, vaaralliseen, sumuiseen kaukaisuuteen, missä ei vielä kukaan ennen häntä ollut käynyt. Bagration huusi hänelle kunnaalta, jottei hän menisi puron tuolle puolen, mutta Rostof ei ollut kuulevinaan, vaan ajoi yhä edemmäs ja edemmäs, pettyen alituisesti sumussa, luulen milloin pensaan puuksi, milloin ojanteen ihmiseksi. Laskeuduttuaan kunnaalta laaksoon hän ei enää eroittanut ei venäläisten eikä ranskalaisten tulia, mutta yhä selvemmin ja äänekkäämmin kuuluivat ranskalaisten huudot. Laakson pohjasta oli hän eroittavinaan jotain joen tapaista, mutta lähelle saavuttuaan hän näki ajotien. Tielle tultuaan hän pysäytti hevosensa ja oli kabdenvaiheilla: lähteäkkö kulkemaan tietä pitkin, vai ajaakko sen yli ja kulkea pimeätä kenttää myöten vastaiselle kunnaalle. Tietä pitkin olisi ollut vaarattomampi kulkea, sillä sillä olisi helpommin eroittanut ihmisen. "Tulkaa jälissäni", sanoi hän husaareilleen ja lähti täyttä neljää ajamaan ylös kunnaalle, sitä paikkaa kohti, missä illalla oli ollut vihollisen ratsasvartio.
— Teidän jalosukuisuutenne, tuossa on vihollinen! — huusi eräs husaareista Rostovin takana.