Kun aurinko viimein täydellisesti oli kohoutunut sumusta ja häikäisevällä loistollaan valaisi kenttiä ja sumumerta, otti keisari hansikkaan kauniista, valkeasta kädestään, (aivan kuin olisi odottanut auringon vapautumista) häiläytti sillä marsalkoilleen ja antoi käskyn taistelun alkamiseen. Adjutanttiensa seuraamina lähtivät marsalkat nelistämään eri tahoille, ja muutaman hetken kuluttua ranskalaisen armeijan päävoimat riensivät kohti Pratzin kukkuloita, joilta venäläiset joukot paraillaan laskeusivat vasemmalle alas laaksoon.
XV.
Kello kahdeksalta lähti Kutusof ratsain Pratzin kylää kohti 4:nen Miloradovitshin osaston etunenässä, jonka oli asetuttava laaksoon laskeutuneiden, Prschebishevskin ja Langeronin osastojen entisiin asemiin. Hän tervehti etumaisen rykmentin miehistöä ja antoi etenemiskäskyn, ilmaisten täten että itse aikoi johtaa tätä osastoa. Saavuttuaan Pratzin kylän luo hän pysähtyi. Ruhtinas Andrei, joka kuului ylipäällikön ylettömän suureen seurueeseen, oli pysähtynyt ylipäällikön taakse. Hän tunsi olevansa innoissaan ja hermostunut, mutta samalla hillityn rauhallinen kuten ihminen on tavallisesti kauvan toivomansa hetken lähestyessä. Hän oli varmasti vakuutettu, että tämä päivä oli oleva hänen Touloninsa tai Arcolen siltansa. Miten kaikki kävisi, sitä hän ei tietänyt, mutta hän uskoi lujasti, että jotain suurta oli hänelle tapahtuva. Hän tunsi liittoutuneen armeijan asemat ja olinpaikat niin hyvin kuin kukaan ne saattoi tuntea. Oman taistelusuunnitelmansa, jonka toteuttamista ei enää kannattanut ajatellakaan, hän oli jo unohtanut. Nyt oli hän jo kokonaan syventynyt Weihrotherin suunnitelmaan ja aprikoi mahdollisia sattumia ja vieritteli mielessään uusia tapauksia, joissa tarvittaisiin hänen päättäväisyyttään ja nopeata harkitsemiskykyään.
Vasemmalta laaksosta sumumerestä kuului näkymättömäin joukkojen laukausten vaihtoa. "Sinne keskittyy taistelu, siellä tulee ankara ottelu", ajatteli ruhtinas Andrei, "ja sinne varmaankin minut lähetetään prikaatin tai divisioonan kanssa, ja silloin minä lippu kädessä hyökkään eteenpäin ja lyön maahan kaikki, mitä eteeni sattuu."
Ruhtinas Andrei ei voinut välinpitämättömänä katsella ohi kulkevain pataljoonain lippuja. Katsellessaan niitä hän aina ajatteli: "kenties on tuo juuri se lippu, jonka sieppaan käteeni, lähtiessäni hyökkäämään joukkojen etunenässä."
Yöllisestä usvasta oli kukkuloilla enää jälellä kuuraa, joka vähitellen muuttui kasteeksi, mutta alangossa leijaili vielä maidonvalkea sumumeri. Vasemmalta, minne venäläiset joukot olivat laskeutuneet ja mistä kuului laukausten rätinää, ei vielä mitään eroittanut. Kukkuloita kaarsi tumma selkeä taivas, ja oikealla oli suunnaton päivän kerä. Edestä, kaukaa sumumeren tuonnimaiselta rannalta häämöittivät metsäiset kunnaat, joilla vihollisen joukkojen arveltiin olevan. Oikealla painautui kaartti paraillaan sumumereen; pistimet välähtelivät, ja kuului pyöräin kolinaa ja astunnan töminää. Vasemmalla, kylän takana liikehti suuria ratsuväkijoukkoja, häviten vähitellen sumuun. Edessä ja takana kulki jalkaväkeä. Ylipäällikkö oli pysäyttänyt hevosensa raittin suuhun ja antoi joukkojen kulkea ohitseen. Hän näytti uupuneelta ja ärtyisältä. Hänen ohitseen kulkeva jalkaväki pysähtyi käskemättä, varmaankin sentähden että eteen oli sattunut jokin este.
— Mutta käskekäähän niiden viimeinkin järjestyä pataljoonittain ja kiertää kylä, — sanoi Kutusof kärttyisästi hänen luokseen ratsastavalle kenraalille. Ettekö ymmärrä, teidän ylhäisyytenne, arvoisa herra, ettei sovi tällä tavoin juhlamarssissa kulkea kylätiellä, kun mennään taisteluun.
— Aijoin järjestää rivistöt kylän takana, teidän ylhäisyytenne, — vastasi kenraali.
Kutusof naurahti ilkeästi.