Ruhtinas Andrei ajoi täyttämään saamiaan käskyjä.
Kuljettuaan edellä marssivain pataljoonain ohi hän pysäytti kolmannen divisioonan ja huomasi, ettei venäläisten osastojen edellä todellakaan ollut tarkka-ampujaketjua. Etumaisen rykmentin päällikkö oli kovin ihmeissään kuullessaan ylipäällikön käskyn, että tarkka-ampujat ovat asetettavat paikoilleen ketjuun. Hän oli syvästi vakuutettu, että hänen edellään vielä oli joukkoja ja että vihollinen oli vielä ainakin 10 virstan päässä. Todellakaan ei edestäpäin muuta näkynyt kuin autio, viettävä, sankan sumun peittämä seutu. Annettuaan ylipäällikön käskyt lähti ruhtinas Andrei täyttä neljää ratsastamaan takasin. Kutusof oli yhä vielä samassa paikassa, istuen ukkomaisen reuhkana täyteläisine ruhoineen satulassa ja laiskasti haukotellen silmät ummessa. Joukot eivät enää liikkuneet, ne seisoivat alallaan, pyssyt jalalla.
— Hyvä, hyvä, — sanoi Kutusof ruhtinas Andreille ja kääntyi sitten kenraalin puoleen, joka kello kourassa selitteli, että olisi jo aika lähteä liikkeelle, koska kaikki vasemman sivustan osastot jo olivat laskeutuneet alankoon.
— Kyllä vielä kerkiämme, teidän ylhäisyytenne, — puheli Kutusof haukotellen. Kyllä kerkiämme! — hän toisti.
Samassa alkoi kaukaa Kutusovin takaa kuulua rykmenttien tervehdyshuutoja. Äänet lähenivät yhä pitkin rynnäkköön valmiiden venäläisten osastojen rivejä. Selvästi huomasi, että tervehdittävä ajoi vinhaa vauhtia. Kun sen rykmentin miehet, jonka edessä Kutusof istui ratsullaan, alkoivat huutaa, ajoi ylipäällikkö hieman syrjään ja vilkasi taakseen kulmat murissa. Pratzin tiellä tulla nelisti kirjava ratsasjoukko. Muiden edellä nelisti rinnan hurjaa vauhtia kaksi ratsastajaa. Toisella oli musta virkapuku ja valkotöyhtöinen päähine, ja hän ajoi punasenruskealla englantilaisrotuisella hevosella, toisella oli valkea virkapuku ja pikimusta hevonen. Molemmat keisarit saapuivat seurueineen. Hartaan nöyränä, tavallisen rintamaupseerin tapaan, huusi Kutusof "asentoon" ja ratsasti, kunniaa tehden, keisarinsa luo. Koko hänen olentonsa ja käytöstapansa muuttuivat hetkessä. Hän ei enää muistuttanut käskijää, vaan käskettävää, jonka sokeasti on toteltava saamiaan määräyksiä. Hän lähestyi keisariaan teeskennellyn nöyränä, mikä seikka nähtävästi vaikutti sangen vastenmielisesti keisariin.
Tämä vastenmielisyys kuvastui vain hetkeksi keisarin nuorekkaille, onnellisille kasvoille ja katosi sitten, kuten sumuriekaleet kirkkaalta taivaalta. Keisari oli tänäpänä sairautensa johdosta jonkun verran laihempi kuin tarkastuspäivänä Olmützin kentällä, missä ruhtinas Andrei oli nähnyt hänet ensi kerran ulkomailla; mutta siitä huolimatta oli hänen ihanissa, harmaissa silmissään tuo ainainen majesteetillisen lempeä, hurmaava loiste, ja hänen ohuvilla huulillaan leikki tuo omituinen moninaisten ilmeiden mahdollisuus, joista voimakkaimpana sentään ilmeni jalosydämisen, viattoman nuoruuden ilme.
Olmützin kentällä oli hän majesteetillisempi, nyt oli hän iloisempi ja tarmokkaampi. Hän oli ajanut täyttä laukkaa kolmen virstan matkan, ja siksi oli hänen poskilleen noussut hieno puna. Hän pysäytti hevosensa, huoahti virkeän reippaasti ja katsahti seurueensa jäseniin, jotka olivat yhtä nuoria ja elämänhaluisia nuorukaisia kuin hän itsekin. Czartorisky, Novosiltsof, ruhtinas Volkonski, Stroganof y.m., kaikki iloisia, komeasti puettuja nuoria miehiä, istuivat kauniilla, hyvin hoidetuilla, hieman hionneilla ratsuillaan keisarin takana ja puhelivat hymyhuulin keskenään. Punakka, soikkanaamainen keisari Frans istui huomattavan suorana kauniilla sysimustalla oriillaan ja katseli huolekkaan vakavana ympärilleen. Hän kutsui luokseen erään adjutanteistaan ja kysyi tältä jotain. "Varmaankin kysyy hän, milloin lähdettiin matkalle", ajatteli ruhtinas Andrei, tarkastellessaan vanhaa tuttavaansa, ja hymähti välittömästi, kun hänen mieleensä muistuivat vastaanotto Brünnissä ja keisarin kummalliset kysymykset siinä tilaisuudessa. Keisarien seurueessa oli "valittua väkeä" sekä venäläisiä että itävaltalaisia kaartin- ja armeijaupseereja. Heidän keskellään kuljettivat ratsupalvelijat keisarien kauniita varahevosia, joilla oli koruompeleiset loimet selässä.
Tästä loistavasta nuorisojoukkueesta tarttui Kutusovin alakuloiseen esikuntaan nuoruutta, intoa ja voitonvarmuurta, samoin kuin avatusta akkunasta löyhähtää ummehtuneeseen huoneeseen raitista Jumalanilmaa.
— Miksette ryhdy toimeen, Mihail Larionovitsh? — kysyi keisari Aleksanteri hätäisesti Kutusovilta, katsahtaen samalla kohteliaasti keisari Fransiin.
— Odotan vielä, teidän majesteettinne, — vastasi Kutusof, kumartuen kunnioittavasti satulassaan.