XVI.
Adjutanttiensa seuraamana lähti Kutusof käyden ajamaan tarkka-ampujain jälkiin.
Kuljettuaan puolen virstan verran Kutusof pysäytti hevosensa tienristeykseen aution talon kohdalle (arvattavasti oli talossa ennen ollut kapakka). Molemmat tienhaarat laskeutuivat alangolle, ja molempia myöten kulki joukkoja.
Sumu alkoi hälvetä, ja parin virstan päässä olevilta kukkuloilta eroitti epäselvästi vihollisen joukkoja. Vasemmalla alangossa kävi pyssynpauke yhä kuuluvammaksi. Kutusof keskusteli erään itävaltalaisen kenraalin kanssa. Ruhtinas Andrei istui ratsullaan heidän takanaan ja katseli kenraaleja. Hän kääntyi erääseen adjutanttiin ja pyysi tältä kaukoputkea.
— Katsokaa, katsokaa, — sanoi adjutantti hätäisesti, osoittaen alas vuoren loivetta. — Tuolla on ranskalaisia!
Molemmat kenraalit ja adjutantit tarttuivat kaukoputkeen, kiskoen sitä toisiltaan. Kaikkien kasvot muuttuivat hetkessä, ja niillä kuvastui kauhu. Oli arveltu ranskalaisten olevan ainakin kahden virstan päässä, ja ne olivatkin aivan edessä.
— Vihollinenko?... Mahdotonta!... Onpa niinkin, vihollinen ... aivan varmasti... Mitä tämä merkitsee? — puhelivat he kaikki yhteen ääneen.
Paljaalla silmällä eroitti ruhtinas Andrei sankan ranskalaisen osaston, joka oikealta nousi Apsheronin pataljoonaa kohti noin 500 askeleen päässä siitä paikasta, niissä Kutusof oli.
"Jopa tuli ratkaiseva hetki! Jopa tuli minunkin vuoroni!" ajatteli ruhtinas Andrei, läimäytti ratsuaan ja karautti Kutusovin luo. "Apsheronilaiset ovat pysäytettävät, teidän ylhäisyytenne!" hän huusi. Mutta samassa silmänräpäyksessä peittyi kaikki savuun, laukaukset kuuluivat aivan vierestä, ja parin askeleen päässä ruhtinas Andreista huusi yksinkertaisen pelästynyt ääni: "no, veljet, kaikki on hukassa!" Tämä ääni tuntui aivan kuin käskyltä. Sen kuultuaan syöksyivät kaikki pakosalle.
Yhä suurempia, sotkeutuneita joukko-osastoja juoksi sitä paikkaa kohti, missä viisi minuttia sitten keisarin ohi oli kulkenut neljäs osasto. Mahdoton oli pidättää pakenevia, vieläpä veivät he mukanaan jokaisen, ken vain tielle sattui. Bolkonski koetti kaikin voimin pysyä mukana ja neuvottomana hän katseli ympärilleen, käsittämättä mitä tapahtui. Nesvitskin haahmo oli muuttunut; punakkana kiukusta hän huusi ylipäällikölle, että tämä epäilemättä joutuu vangiksi, jollei heti peräänny. Kutusof oli yhä entisellä paikallaan ja kaivoi rauhallisena nenäliinaa taskustaan. Hänen poskensa oli veressä. Ruhtinas Andrei pääsi vihdoin ylipäällikön luo.