— Oletteko haavoittunut? — hän kysyi, vaivoin pidätellen alaleukaansa vavahtelemasta.
— Haava ei ole tässä, vaan tuolla! — sanoi Kutusof, puristaen nenäliinalla haavoittunutta poskeaan ja osoittaen samalla pakenevia.
— Pysäyttäkää heidät! — huusi hän sitten, mutta samassa huomasi hän käskynsä järjettömyyden, läimäytti hevostaan ja lähti ajamaan oikealle.
Pakenevain syöksyvät joukot pidättivät hänet ja tempasivat hänet mukaansa.
Sotilaat pakenivat niin sankoissa joukoissa, että sen, ken kerran heidän keskelleen oli joutunut, oli mahdoton heistä selvitä. Joku huusi: "Tiehes! Pois sotkemasta!" Joku kääntyi juostessaan ja ampusi ilmaan, joku löi ylipäällikön hevostakin. Selviydyttyään viimein suurilla ponnistuksilla pakenevain virrasta lähti Kutusof ratsastamaan vasemmalle, läheltä kuuluvaa tykinjyskettä kohti. Hänen seurueestaan ei ollut puoliakaan mukana. Selviydyttyään pakenevain joukosta koetti ruhtinas Andrei pysyä ylipäällikön lähettyvillä. Hän huomasi vuoren rinteellä savun keskellä venäläisen patterin, josta vielä ammuttiin vihollista. Mutta aivan patterin lähistöllä juoksi ranskalaisia, jotka nähtävästi aikoivat valloittaa patterin. Ylempänä rinteellä oli venäläistä jalkaväkeä, mutta patterin avuksi se ei tullut. Joukon kenraali ajoi Kutusovin luo. Kutusovin seurueesta oli jälellä ainoastaan neljä miestä. Kaikki olivat kalpeita ja vilkuilivat ääneti toisiinsa.
— Pysäyttäkää nuo konnat! — huusi Kutusof hengästyneenä rykmentinpäällikölle, osoittaen pakenevia; mutta samassa alkoi sataa luoteja kuin rakeita rykmenttiin ja ylipäällikön seurueeseen aivan kuin rangastukseksi ylipäällikön kovista sanoista.
Ranskalaiset hyökkäsivät patterin kimppuun ja kun huomasivat Kutusovin alkoivat he häntä ampua. Kutusof tarttui jalkaansa; kaatui muutamia sotilaita, ja lipunkantaja, alivänrikki, päästi lipputangon käsistään: lippu heilahteli ja kaatui, jääden lähellä seisovain sotilaiden pyssyjen varaan. Käskyttä alkoivat sotilaat ampua.
— Ooih! — voihki Kutusof toivottoman surkeasti ja katsahti taakseen.
— Bolkonski, — kuiskasi hän värisevällä äänellä ruhtinas Andreille. Ja hänen äänestään väreili vanhuuden saamattomuuden itsetietoisuus. — Bolkonski, — hän kuiskasi, osoittaen epäjärjestykseen joutunutta pataljoonaa ja vihollista, — mitä tämä on?
Mutta ennenkun ylipäällikkö oli lausunut viimeiset sanat, tunsi ruhtinas Andrei vihan ja häpeän kyyneleet kurkkuaan ahdistavan, hän hyppäsi ratsultaan ja lähti juoksemaan lippua kohti.