"Sen parempi! näenhän läheltä", ajatteli Rostof.
Hän kulki miltei äärimäisiä rivejä pitkin. Häntä kohti tuli täyttä nelistä muutamia ratsumiehiä. Ne olivat kaartin ulaaneja, jotka hämmentynein rivin palasivat hyökkäyksestä. Rostof kiirehti niiden tieltä. Eräs ulaaneista oli verissä. Rostof lähti ajamaan edelleen.
"Minua ei tämä liikuta!" ajatteli Rostof. Hän ei ollut vielä kulkenut kuin muutamia satoja askelia, kun vasemmalta koko kentän laveudelta alkoi häntä lähestyä ravia ajaen suunnaton ratsuväki-joukko, uhaten tallata hänet jalkoihinsa. Ratsumiehillä oli mustat hevoset jä valkeat, loistavat virkapuvut. Rostof kannusti ratsunsa huimaan laukkaan päästäkseen ehjin nahoin ratsuväen tieltä, ja helposti olisi hän ehtinytkin tieltä, jos ratsastajat olisivat ajaneet entistä vauhtiaan. Mutta ratsastajat lisäsivät yhä vauhtiaan, ja muutamat hevoset olivat jo alkaneet nelistää. Rostof kuuli yhä selvemmin kavioiden kapseen, aseiden helinän ja eroitti hevoset, ratsastajat, vieläpä heidän piirteensäkin. Ratsumiehet olivat kavaljeerikaarttilaisia, jotka hyökkäsivät heitä kohden liikkuvan ranskalaisen ratsuväki-osaston kimppuun.
Ratsumiehet ajoivat jo laukkaa, mutta vielä eivät he olleet päästäneet ratsujaan täyteen vauhtiin. Rostof eroitti jo selvästi ratsastajain piirteet ja kuuli käskyn: "mars, mars!" Upseeri, joka antoi käskyn, kannusti puhdasrotuisen ratsunsa huimaan laukkaan. Rostof, peläten joutuvansa ratsuväen jalkoihin tai sotkeutuvansa heidän hyökkäykseensä, kannusti hevostaan minkä jaksoi, mutta sittenkään ei hän päässyt pälkähästä.
Laidimainen ratsumies, suunnattoman kookas, rokonarpinen sotilas, yrmisti ilkeästi kulmiaan nähdessään edessään Rostovin, jonka kanssa hänen auttamattomasti täytyi töytätä yhteen. Kaarttilainen olisi epäilemättä syössyt kumoon Rostovin Beduinineen (Rostof tunsi olevansa kovin pieni ja näämäinen näiden suhdattoman suurien miesten ja hevosten rinnalla), jollei tämä olisi ruoskallaan sivaltanut kaarttilaisen hevosta päin päätä. Musta, raskasliikkeinen, tavattoman suuri hevonen pöllähtyi ja höristi korviaan, mutta rokonarpinen ratsumies iski voimainsa takaa suuret kannuksensa sen kupeisiin, ja kaula kaarella ja hännällääa huiskien lähti hevonen kiitämään entistä vinhemmin. Tuskin olivat ratsumiehet kiitäneet Rostovrin ohi, kun tämä kuuli niiden huutavan: "Hurraa!" ja käännyttyään katsomaan Rostof näki, miten etumaiset rivit jo sekautuivat outojen, arvattavasti ranskalaisten, ratsumiesten kanssa, joilla oli punaset olkalaput. Muuta hän ei nähnyt, sillä samassa alettiin jostain ampua tykeillä, ja koko seutu peittyi savuun.
Sinä hetkenä, jolloin ratsumiehet kulkivat Rostovin ohi ja katosivat savuun, oli tämä kahden vaiheilla, olisiko hänen lähdettävä ratsumiesten jälkiin, vai jatkettava matkaansa täyttääkseen saamansa käskyn. Tämä oli se loistava kavaljeerikaarttilaisten hyökkäys, jota ranskalaisetkin ihmettelivät. Kauhukseen sai Rostof sittemmin tietää, että koko tästä joukosta, noista kookkaista, kukkeista nuorista miehistä, kaikista näistä rikkaista nuorukaisista, upseereista ja junkkareista, jotka nelistäen olivat karauttaneet hänen ohitseen, hyökkäyksen jälkeen oli jälellä ainoastaan kahdeksantoista miestä.
"Miksi heitä kadehdin, minun onneni ei kaikkone, ja pian kenties saan nähdä keisarin!" ajatteli Rostof ja lähti laukassa eteenpäin.
Saavuttuaan kaartin jalkaväen kohdalle Rostof huomasi, että siellä lenteli tykinluoteja. Tämän hän huomasi jyskeestä, mutta erittäinkin sotilaiden rauhattomista katseista ja upseerien luonnottomasta sotilaallisesta arvokkuudesta.
Ajaessaan pitkin erästä kaartinrykmentin linjaa kuuli Rostof huudettavan nimeään.
— Rostof! — huusi ääni.