— Mitä? — vastasi Rostof ja tunsi samassa Boriksen.
— Mitä arvelet? Olemme joutuneet ensimäiseen linjaan! Meidän rykmenttimme oli rynnäkössä! — sanoi Boris, hymyillen lapsellisen onnellisena, kuten hymyilevät nuoret miehet oltuaan ensi kertaa tulessa.
Rostof pysäytti hevosensa.
— Kas vaan! — hän sanoi, — miten kävi?
— Syöstiin takasin! — vastasi Boris innostuneesti ja alkoi laverrella. — Ajattelehan!
Ja Boris alkoi kertoa, miten kaartti pysähdyttyään ja nähtyään joukkoja edessään oli pitänyt niitä itävaltalaisina, mutta, miten sitten nämä joukot yhtäkkiä olivat alkaneet ampua tykeillä, ja silloin huomattiinkin, että oltiin ensimäisessä linjassa aivan vihollisen edessä, ja silloin oli odottamatta ryhdyttävä taisteluun. Rostof nykäsi ohjista hevostaan, kuulematta loppuun Boriksen kertomusta.
— Minne sinä? — Boris kysyi.
— Hänen majesteettinsa luo lähettinä.
— Täällähän hän on, — sanoi Boris, joka luuli Rostovin etsivän suuriruhtinasta.
Ja hän osoitti suuriruhtinas Konstantinia, joka kaski päässä ja kavaljeerikaartin ratsastakki yllä seisoi noin sadan askeleen päässä heistä. Hartiat koholla ja kulmat rypyssä huusi suuriruhtinas jotain eräälle kalpealle, valkeapukuiselle itävaltalaiselle upseerille.