— Sehän on suuriruhtinas, mutta minulla on asiaa ylipäällikölle tai hänen majesteetilleen, — sanoi Rostof ja nykäsi hevostaan ohjista.
— Kreivi, kreivi, — huusi Berg, yhtä innostuneena kuin Boriskin, — olen saanut haavan oikeaan käteeni, — hän puhui, osoittaen nenäliinaan käärittyä veristä kättään — mutta en ole silti poistunut rintamasta. Kreivi, pidän nyt miekkaa vasemmassa: von Bergien suvussa ovat kaikki olleet ritareita.
Berg jatkoi vielä ylistyksiään, mutta Rostof ei enää eroittanut hänen sanojaan; hän ajoi edelleen.
Kuljettuaan kaartin ohi ja ajettuaan erään tyhjän aukeaman yli Rostof käänsi ratsunsa varaväen linjalle, jottei enää joutuisi taistelulinjalle, kuten oli joutunut kavaljeerikaartin kohdalla. Kaukaa hän kierteli sellaiset kohdat, missä kivääri- ja tykkituli oli kiivain. Yhtäkkiä kuuli hän läheltä edestään ja venäläisten takaa, sellaiselta kohdalta, missä ei mitenkään olisi luullut vihollisia olevan, kiivasta pyssynpauketta.
"Mitä tämä merkitsee?" ajatteli Rostof. "Onko vihollinen kiertänyt meikäläiset? Mahdotonta", ajatteli Rostof, mutta siitä huolimatta valtasi hänet hetkessä kauhu. Hänen mieleensä välähti oma kohtalonsa ja koko taistelun meno. "Olkoon miten oli", hän ajatteli, "nyt ei enää auta kiertelemiset. Minun on etsittävä täältä ylipäällikkö, ja jos kaikki on mennyttä, niin yhdessäpä sorrun toisten kanssa."
Pahat aavistukset näyttäytyivät yhä oikeutetuimmilta mitä edemmäs Rostof joutui Pratzin kylän taakse sijoittuneiden eri aselajisten joukkojen keskuuteen.
— Mitä on tekeillä? Mitä on tapahtunut? Ketä ammutaan? Ken ampuu? — kyseli Rostof, tavatessaan venäläisiä ja itävaltalaisia joukkoja, jotka hämmentynein joukoin juoksivat, sulkien häneltä tien.
— Hiisi sen tietää! Kaikki on lyönyt! Kaikki on mennyttä! — vastasivat pakenevat venäjän-, saksan- ja tshekinkielellä, tietämättä paremmin kuin Rostovkaan, mitä oli tapahtunut.
— Lyökää saksalaisia! — huusi joku.
— Hiis' heidät vieköön, petturit.