— Mahdotonta, — sanoi Rostof, — varmaankin oli se joku muu.
— Itse näin, — sanoi palvelija, hymähtäen itsetietoisen pilkallisesti. — Pitäisi minun toki tuntea keisari, sillä olen monet kerrat nähnyt hänet Pietarissa aivan läheltä. Kalvakkana, kalmankalvakkana hän istui vaunuissa. Neljä mustaa edessä, kun laski, voi sun pojat, ohitsemme mennä viiletti jyryten. Pitäisi minun jo tuntea sekä keisarin hevoset että Ilja Ivanitsh kuski; tietenkään ei Ilja muita kuljetakkaan kuin keisaria.
Rostof päästi hänen hevosensa ja aikoi jatkaa matkaansa. Ohi kulkeva haavoittunut upseeri kääntyi häneen.
— Ketä oikeastaan etsitte? — kysyi upseeri, — ylipäällikköäkö? Hänet tappoi tykinluoti, rintaan sattui tykinluoti meidän rykmenttimme kohdalla.
— Ei hän ole kuollut, haavoittunut vain, — oikasi toinen upseeri.
— Ken? Kutusovko? — kysyi Rostof.
"Nyt on jo kaikki yhdentekevää; jos kerran keisari on haavoittunut, niin kannattaako minunkaan itseäni säästää?" hän ajatteli. Hän joutui sille alueelle, missä eniten oli tuhoutunut väkeä Pratzista paettaessa. Ranskalaiset eivät vielä olleet seutua anastaneet, ja venäläiset taas, henkiin jääneet ja haavoittuneet, olivat jo aikoja sitten poistuneet. Kentällä virui kuolleita ja haavoittuneita kuin kuhilaita runsassatoisella vainiolla, noin 10-15 jokaisella desjatiinalla.[107] Haavoittuneet olivat ryömineet toistensa luo, ja kahden kolmen miehisissä ryhmissä he valittivat ja ähkyivät surkeasti. Rostovista tuntuivat heidän valituksensa ja vaikeroimisensa toisinaan teeskennellyiltä. Hän kannusti ratsunsa raviin, jottei olisi nähnyt noita kärsiviä ihmisiä, ja kauhu valtasi hänen mielensä. Ei hän henkeään pelännyt, vaan miehuutensa lannistumista, joka oli hänelle niin välttämätön ja jonka hän tiesi pettävän näiden onnettomien lähettyvillä.
Ranskalaiset, jotka jo olivat herenneet ampumasta tätä kuolleiden ja haavoittuneiden peittämää kenttää, jolla ei enää näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, suuntasivat taas tykkinsä sille nähdessään ratsastavan adjutantin, ja muutamia tykinluoteja mennä vinhalti Rostovin yli. Kuolleiden näkeminen ja tämä kauhea tykinluotien viuhina sulautuivat Rostovin sydämessä pelon ja itsensä surkuttelun tunteeksi. Hänen mieleensä johtui äidin viimeinen kirje. "Mitä äiti tuntisikaan", hän ajatteli, "jos hän nyt näkisi minut täällä kentällä ranskalaisten tykkien maalitauluna!"
Gostieradekin kylällä oli taistelutantereelta palaavia venäläisiä joukkoja, tosin toisiinsa sekaantuneita, mutta sentään joltisessakin järjestyksessä. Tänne eivät ranskalaisten tykit kantaneet, ja jyskekin kuului kaukaiselta. Täällä kaikki jo olivat selvillä, että taistelu oli hävitty, ja julkisesti siitä jo puheltiinkin. Kenen puoleen Rostof kääntyikin, kukaan ei saattanut sanoa, missä oli keisari, missä Kutusof. Toiset sanoivat, että keisari todella oli haavoittunut, toiset väittivät huhua perättömäksi ja selittivät huhun syntyneen siitä että kapusata ja säikähtynyttä yli-hovimarsalkka Tolstoita oli keisarin vaunuissa kiidätetty pois taistelutantereelta, minne hän oli saapunut keisarin seurueessa. Eräs upseeri kertoi Rostoville, että hän vasemmalla kylän takana oli nähnyt jonkun korkeimmista päälliköistä. Rostof lähti heti ajamaan upseerin mainitsemalle paikalle. Hän ei tosin enää toivonut ketään tapaavansa, mutta hän toimi kuitenkin omantuntonsa rauhoittamiseksi. Kuljettuaan kolmisen virstaa ja sivuutettuaan viimeisetkin venäläiset joukot huomasi Rostof ojanteen eroittaman kasvitarhan kohdalla pari ratsastajaa. Toinen, jolla oli valkotöyhtöinen päähine, tuntui Rostovista kumman tutulta; toinen, tuntematon, jolla oli kaunis, ruskea ratsu (ratsu tuntui Rostovista tutulta), ajoi ojanteen reunalle, kannusti ratsuaan, päästi ohjat valloilleen ja lensi kevyesti ratsuineen ojanteen yli. Reunamulta vain pöllähti takakavioiden iskusta. Sitten käänsi hän äkkiä hevosensa, tuoksahti taas yli ojanteen ja kääntyi kunnioittavasti valkotöyhtöisen ratsastajan puoleen, kehoittaen nähtävästi tätä seuraamaan hänen esimerkkiään. Ratsastaja, joka Rostovista tuntui tutulta, ja johon hänen huomionsa niin kummasti oli kiintynyt, ravisti epäävästi päätään ja häiläytti kädellään, ja näistä liikkeistä tunsi Rostof silmänräpäyksessä jumaloimansa, ikävöimänsä keisarin.
"Mutta eihän se voi olla hän, keskellä tätä autiota kenttää", ajatteli Rostof. Samassa käänsi Aleksanteri päätään, ja Rostof näki nuo rakkaat piirteet, jotka niin elävinä olivat painuneet hänen mieleensä. Keisari oli kalpea, posket olivat lomossa ja silmät kuopalla; mutta entistään ihanammat, lempeämmät olivat silti nuo piirteet. Rostof oli onnellinen nähdessään, että huhut keisarin haavoittumisesta olivat olleet perättömiä. Hän oli onnellinen nähdessään nyt tuossa keisarin. Hän tiesi, että hän saattaisi kääntyä keisariin, vieläpä oli se hänen velvollisuutensakin, ja ilmoittaa hänelle, mitä Dolgorukof oli käskenyt.