Mutta kuten rakastunut nuorukainen vapisee ja arkailee tavatessaan armaansa, jota kauvan on seurannut kuin varjo, ja jolle ei uskalla ilmaista tunteitaan, joita yöt ja päivät on mielessään hautonut, vaan vilkuilee arkana ympärilleen aivan kuin etsisi apua tai koettaisi jättää asian toisiin aikoihin ja luikkia kiireemmän kaupalla tiehensä, samoin Rostovkin nyt, saavutettuaan viimeinkin sen, jota enin maailmassa oli halunnut tavata, joutui ymmälle eikä tiennyt, miten hänen olisi lähestyttävä keisaria. Hänen mieleensä tuli tuhansia mietelmiä tämän asian johdosta, ja yhä tuntui hänestä sopimattomalta ja mahdottomalta lähestyä keisaria.
"Miten onkaan! Tuntuu kuin iloitsisin, että olen tilaisuudessa tapaamaan hänet tässä surussaan. Hänestä saattaa tuntua vastenmieliseltä ja raskaalta outojen kasvojen näkeminen tänä murheen hetkenä; ja mitä voin sanoa hänelle tänä hetkenä, jolloin pelkkä hänen näkemisensäkin kouristaa sydäntäni ja saattaa kielen tarttumaan lakeen?" Ei ainoakaan niistä lukemattomista puheista, joita hän mielikuvituksissaan oli keisarille pitänyt, johtunut nyt hänen mieleensä. Kaikki nämä puheet olivat pidetyt aivan toisissa olosuhteissa; ne olivat pidetyt suurimmaksi osaksi voiton hetkinä, juhlallisissa tilaisuuksissa ja etenkin kuolonkamppailussa taistelutantereella, kun keisari kiitti häntä sankaritöistä, ja hän kuolemallaan osoitti ääretöntä rakkauttaan hallitsijaansa.
"Ja mitä saatan kysyä keisarilta oikean sivustan suhteen, kun kello jo käy neljättä ja taistelu on hävitty? Ei, todentotta, minun ei pidä lähestyä häntä. Minun ei pidä häiritä häntä aatoksissaan. Mieluummin kuolen tuhat kertaa kuin näen hänen moittivan katseensa, tyytymättömän ilmeensä", päätteli Rostof ja lähti ajamaan surumielisenä ja epätoivoisena, vilkuen vähäväliä taakseen. Siellä istui keisari yhä ratsullaan samalla paikalla, ja koko hänen olennostaan uhkui arkailevaa epäröimistä.
Samaan aikaan kun Rostof näin mietiskeli ja surumielisenä loittoni keisarista, joutui kapteeni von Toll sattumalta samoille paikoille ja huomattuaan keisarin hän suoraapäätä ajoi hänen luokseen ja, tarjoten palvelustaan, auttoi keisarin ojanteen yli. Keisari oli huonovointinen ja halusi levätä ja siksipä hän istuutuikin omenapuun juurelle. Toll pysähtyi hänen viereensä. Kadesilmin ja katuen näki Rostof kaukaa, miten Toll kauvan ja innostuneesti jotain puhui keisarille, miten keisari, nähtävästi itkuun pyrskähtäen, peitti toisella kädellään silmänsä ja puristi toisella Toliin kättä.
"Ja minä olisin voinut olla hänen asemassaan!" ajatteli Rostof ja, vaivoin pidätellen säälin kyyneliä keisarin kohtalon johdosta, hän lähti epätoivoisena jatkamaan matkaansa, tietämättä minne tai miksi.
Hänen epätoivonsa kävi yhä musertavammaksi, kun hän tunsi, että syynä hänen suruunsa oli hänen oma heikkoutensa.
Hän olisi voinut ... ei ainoastaan voinut, vaan hänen olisi pitänyt ajaa keisarin luo. Ja tämä olisi ollut ainoa tilaisuus, jolloin hän olisi saattanut osoittaa keisarille rakkauttaan ja alttiuttaan. Hän ei käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen... "Mitä olenkaan tehnyt?" hän ajatteli. Hän käänsi hevosensa ja alkoi täyttä neljää ajaa takasin sitä paikkaa kohti, missä oli nähnyt keisarin; mutta ojanteen takana ei enää ollut ketään. Siitä kulki ohi vain kuormia ja ajoneuvoja. Eräältä kuorma-ajurilta sai Rostof tietää, että Kutusovin esikunta oli lähistöllä kylässä, minne kuormasto paraillaan oli matkalla. Rostof lähti ajamaan kuormaston jälissä.
Hänen edellään asteli Kutusovrin ratsupalvelija, kuljettaen ohjista loimiselkäisiä ratsuja. Ratsupalvelijan jälissä kulkivat kuormakärryt, joiden takana tallusteli vääräsäärinen vanhus, lippalakki päässä ja yllä lyhyt kesiturkki.
— Tit, hei Tit! — sanoi ratsupalvelija.
— Mikä hätänä? — vastasi ukko hajamielisesti.