Pitemmälle ei ruhtinas Andrei muistanut: sillä paareille nostaminen, sitomapaikalle kuljettaminen ja haavan tutkiminen tuottivat hänelle niin kauheita tuskia että hän menetti tajunsa. Hän tuli tuntoihinsa vasta iltamyöhällä, kun häntä muiden haavoittuneiden ja vangiksi joutuneiden venäläisten upseerien seurassa lähdettiin kuljettamaan sairaalaan. Matkalla tunsi hän olevansa hieman reippaampi; hän saattoi katsella ympärilleen, vieläpä puhellakin.
Tuntoihin tullessaan kuuli hän sairassaattoa kuljettavan ranskalaisen upseerin puhuvan:
— Tähän on meidän pysähdyttävä: keisari kulkee tästä pian ohi; hän on varmaan mielissään kun näkee nämä vangiksi joutuneet upseerit.
— Tänäpänä on saatu niin paljon vankeja, melkein koko venäläisten armeija, että varmaankin hän niihin jo on kyllästynyt, — sanoi toinen upseeri.
— Mutta, sittenkin! sanotaan, että tuo on keisari Aleksanterin kaikkien kaartinjoukkojen päällikkö, — sanoi ensimäinen upseeri, osoittaen erästä valkeaan hevoskaartin pukuun puettua venäläistä upseeria.
Bolkonski tunsi upseerin ruhtinas Rjepniniksi, jonka oli usein tavannut Pietarin ylhäisöpiireissä. Hänen vieressään seisoi toinen haavoittunut hevoskaartin upseeri, 19 vuotias poikanen.
Bonaparte saapui paikalle ajaen täyttä neljää ja pysäytti ratsunsa.
— Kuka on vanhin? — sanoi hän vangit nähtyään. Mainittiin eversti Rjepninin nimi.
— Tekö olette keisari Aleksanterin hevoskaartin päällikkö? — kysyi Napoleon.
— Olen komentanut eskadroonaa, — vastasi Rjepnin.