Vaikka ruhtinas Andrei hetki sitten oli saattanut lausua muutaman sanan kantajilleen, niin ei hän nyt mitään vastannut, katsoa tuijotti vain Napoleoniin. Tällä hetkellä näyttivät hänestä ylen mitättömiltä kaikki Napoleonin harrastukset, ja mitättömältä näytti itse hänen sankarinsakin halpamaisine kunnianhimoineen ja voitonriemuineen. Niin vähäpätöiseltä tuntui hänestä tämä kaikki tuon korkean, hyvän totuuden taivaan rinnalla, jonka hän näki ja jonka hän nyt käsitti, ettei hän saattanut edes vastata.
Ja kaikki näytti niin hyödyttömältä ja turhalta näiden vakavain ja jumalallisten ajatusten rinnalla, joita hänessä olivat herättäneet veren vuodosta johtunut heikkous, kärsimys ja läheisen kuoleman odottaminen. Katsellessaan Napoleonia silmiin ruhtinas Andrei ajatteli maineen mitättömyyttä, elämän mitättömyyttä, jonka arvoa kukaan ei käsitä, ja kuoleman kauheata mitättömyyttä, jonka tarkoitusta ei kukaan elävä ole voinut käsittää eli selittää.
Odottamatta vastausta kysymykseensä Napoleon kääntyi ruhtinas Andreista ja huusi mennessään eräälle päälliköistään:
— Pidettäköön huolta niistä herroista ja kuljetettakoon heidät minun leiripaikalleni; tarkastakoon minun lääkärini Larrey heidän haavansa. Näkemiin saakka, ruhtinas Rjepnin, — ja hän kannusti hevostaan ja lähti laukassa ajamaan edelleen.
Hänen kasvonsa loistivat onnesta ja itsetyytyväisyydestä.
Kantajat, jotka olivat riistäneet ruhtinas Andrein kaulasta ruhtinatar Marian lahjoittaman pyhänkuvan, hätääntyivät nähdessään miten ystävällisesti keisari oli kohdellut vankeja ja ripustivat kuvan viipymättä entiselle paikalleen.
Ruhtinas Andrei ei huomannut miten kuva ripustettiin tai kuka sen ripusti, mutta yhtäkkiä ilmestyi hänen rinnalleen, virkapuvun ylle ohuvista kultaketjuista riippuva pyhänkuva.
"Hyvä olisi", ajatteli ruhtinas Andrei katsahdettuaan tähän pyhänkuvaan, jonka sisar sellaisella hartaudella ja tunteen lämmöllä oli ripustanut hänen kaulaansa, "hyvä olisi, jos kaikki olisi niin selvää ja yksinkertaista kuin miltä se sisaresta näyttää. Miten olisikaan suloista tietää, mistä etsiä apua tässä elämässä, ja mitä on odotettavissa sen päätyttyä tuolla, haudan tuolla puolla! Miten olisinkaan onnellinen ja rauhallinen, jos voisin tällä hetkellä sanoa: Herra armahda minua!... Mutta kenelle sen sanon? Joko on se voima — määräämätön, käsittämätön, jonka puoleen en taida kääntyä ja jota en edes taida sanoin lausua, — suuri kaikkeus tai tyhjyys", puheli hän itsekseen, "tai onko se Jumala, joka on suljettuna tähän ruhtinatar Marian antamaan pyhänkuvaan? Ei ole mitään, ei mitään muuta varmaa kuin sen mitättömyys, jonka käsitän, ja jonkin käsittämättömän, mutta silti tärkeimmän suuremmoisuus."
Kantajat lähtivät liikkeelle. Jokainen sysäys tuotti hänelle sietämättömiä kärsimyksiä; kuume yltyi, ja hän alkoi hourailla. Edellisen illan haaveilut isästä, sisaresta, vaimosta ja odotettavasta pojasta, tuon illan hellä tunteellisuus, Napoleonin mitätön kuva ja kaiken tämän yllä korkea taivas muodostivat hänen houreidensa pääsisällön. Hän oli viettävinään hiljaista elämää onnellisen perheensä keskuudessa Lisijagorissa. Hän nautti jo tästä onnestaan, kun yhtäkkiä ilmestyi lyhytkasvuinen, kylmäkatseinen Napoleon, joka näytti nauttivan toisten onnettomuudesta, ja silloin alkoivat epäilykset, tuskat, ja ainoastaan taivas lupasi rauhaa. Aamulla olivat jo kaikki haaveet sotkeutuneet ja sulautuneet täydelliseksi horrostilaksi, unhon pimeydeksi ja horrokseksi, jonka seuraajana kaiken todennäköisyyden mukaan on kuolema, kuten Napoleonin henkilääkäri Larrey arveli.
— Hän on hermostunut ja sapekas henkilö, — sanoi Larrey, — hän ei parane.