Pierre otti lasit nenältään, jonka johdosta hänen kasvonsa muuttuivat entistään hyvänsävyisemmiksi, ja katseli ihmeissään ystäväänsä.
— Vaimoni, — jatkoi ruhtinas, — on verraton nainen. Hän on niitä harvoja naisia, joiden suhteen miehet voivat olla kunniastaan rauhallisia; mutta sittekin; Jumalani, mitä antaisinkaan nuoren miehen päivistä! Sinulle ainoalle tämän sanon, sillä rakastan sinua.
Ruhtinas Andrei ei tätä lausuessaan hituistakaan muistuttanut sitä Bolkonskia, joka reuhkana venyen Anna Pavlovnan nojatuolissa silmät sirillään hampaittensa väIistä päästeli ranskalaisia lauseparsia. Jokainen lihas hänen kuivilla kasvoillaan värisi hermostuneen eloisasti; silmät, joista silloin näytti elämän tuli sammuneen, loistivat säteilevän kirkkaina. Selvästi huomasi, että mitä elottomammalta hän näytti tavallisessa olossaan sitä tarmokkaammalta hän näytti tällaisina, melkein sairaaloisen kiihtyneinä hetkinään.
— Sinä et käsitä, miksi näin puhun, — hän jatkoi. — Onhan se kokonainen elämän historia. Sinä sanot, Bonaparte ja hänen elämän-uransa, vaikkei Pierre Bonaparten nimeä edes maininnut. — Sinä sanot Bonaparte; mutta toimiessaan Bonaparte askel askeleelta läheni päämääräänsä, hän oli vapaa, hänellä ei ollut muuta kuin päämääränsä, — ja hän saavutti sen. Mutta sido itsesi naiseen, niin olet kokonaan menettänyt vapautesi, kuten kahlehdittu vanki. Ja kaikki toiveesi ja voimasi sinua ainoastaan painavat ja nostavat katumuksen hirviöt sinua kiusaamaan. Vierashuoneet, juorupuheet, tanssiaiset, turhamaisuus, mitättömyys, — siinä se lumottu piiri, jota en voi murtaa. Lähden nyt sotaan, maailman suurimpaan sotaan, mutta mitään en tiedä, ja mihinkään en kelpaa. Je suis très aimable et très caustique,[11] — hän jatkoi, — ja Anna Pavlovnan luona minua kuunnellaan. Ja tämä tyhmä seurapiiri, jota ilman vaimoni ei voi elää, ja nämä naiset... Jospa vain tietäisit, mitä oikeastaan ovat kaikki nämä hienon hienot naiset ja yleensä naiset! Isäni on oikeassa. Itsekkäisyys, turhamaisuus, tylsyys, mitättömyys kaikessa — siinä naiset, kun he vain näyttäytyvät täydessä alastomuudessaan. Kun katselet heitä suuressa maailmassa, niin luulet jotain löytäneesi, mutta ei olekkaan mitään, ei mitään, ei mitään! Niin, älä mene naimisiin, rakkaani, älä mene naimisiin, — lopetti ruhtinas Andrei.
— Minusta tuntuu naurettavalta, — sanoi Pierre, että te, te itseänne pidätte kelvottomana, elämäänne menneenä. Teillä on kaikki, kaikki edessänne. Ja te...
Hän ei sanonut mitä te, mutta äänestään saattoi huomata, miten suureksi hän arvioi ystävänsä ja miten paljon hän odotti häneltä tulevaisuudessa.
"Miten saattaa hän näin puhua!" ajatteli Pierre. Hän piti ruhtinas Andreita kaiken täydellisen esikuvana, sentähden nimittäin, että ruhtinaassa olivat huippuunsa kehittyneet kaikki ne ominaisuudet, jotka Pierreltä itseltään täydellisesti puuttuivat, ja jotka kuvaavimmin voisimme ilmaista käsitteellä — tahdon voima. Pierre oli aina ihmetellyt ruhtinaan kykyä käyttäytyä rauhallisesti kaikenlaisten ihmisten seurassa, hänen tavatonta muistiaan, suuria tietojaan (hän luki kaikki, kaikki tiesi, kaikesta oli hänellä käsitys) ja eniten hänen työ- ja opiskelemiskykyään. Joskin häntä usein kummastutti ruhtinaan haluttomuus haaveilevaan mietiskelyyn (johon hänellä itsellään oli taipumuksia), niin ei hän sitäkään pitänyt puutteena, päinvastoin voimana.
Imartelu tahi kiitos ovat aivan välttämättömiä parhaitten, ystävällisinten ja välittömimpäin suhteidenkin kestävyydelle, samoin kuin rasva pyörille.
— Je suis un homme fini,[12] — sanoi ruhtinas Andrei. — Mitäpäs minusta on puhuttavaa? puhukaamme sinusta, — hän sanoi, oltuaan hetkisen vaiti, ja hän hymyili rauhoittaville ajatuksilleen.
Tämä sama hymy kuvastui samassa hetkessä myöskin Pierren kasvoilla.