— Mutta mitä on minusta puhuttavaa? — sanoi Pierre, vetäen suunsa huolettomaan, iloiseen hymyyn. — Mikä minä olen? Je suis un bâtard![13] — Ja hän kävi äkkiä tulipunaiseksi. Selvästi huomasi, että näiden sanojen lausuminen oli hänelle ylen vaikeata. Olen nimetön, osaton... Ja sikseen, totta... — Mutta hän ei sanonut, mikä on totta. — Olen toistaiseksi vapaa, ja minun on hyvä olla. Mutta sitä vain en tiedä, mihin ryhtyisin. Tahtoisin vakavasti neuvotella teidän kanssanne.
Ruhtinas katseli häntä hyvänsuovasti. Mutta hänen ystävällisestä, hyväilevästä katseestaan pilkisti kuitenkin oman etevämmyyden tietoisuus.
— Olet minulle kallis, erittäinkin sentähden, että olet ainoa elävä ihminen koko meidän "suuressa maailmassamme". Sinun on hyvä olla. Valitse, mitä tahdot; yhdentekevää. Kaikkialla olet hyvä, mutta erään seikan sinulle sanon: Heitä Kuraginien seura ja nykyinen elämäsi. Sinulle ei lainkaan sovi nämä remuilemiset, husaari-elämä ja kaikenlaiset...
— Mitä tehdä, rakkaani? — sanoi Pierre harteitaan kohauttaen, — naiset, rakkaani, naiset!
— En ymmärrä, — Andrei vastasi. — Kunnolliset naiset, se on toinen asia; mutta Kuraginin hempukat, naiset ja viini, en ymmärrä!
Pierre asui ruhtinas Vasili Kuraginin luona ja vietti remuilevaa elämää tämän pojan Anatolin kanssa, jolle hommattiin vaimoksi ruhtinas Andrein sisarta, jotta hän lopettaisi hurjan elostelemisensa.
— Arvatkaappas mitä, — sanoi Pierre äkkiä, aivan kuin hänelle odottamatta olisi tullut mieleen onnellinen ajatus: — todentotta, olen kauvan tätä ajatellut. Näin elämällä en kykene mitään päättämään, mitään keksimään. Päätä jumottaa, kukkaro on tyhjä. Hän on kutsunut minut tänään luokseen, en mene.
— Anna kunniasanasi, ettet mene!
— Kunniasanani!