— Kaikki riippuu kasvatuksesta, — sanoi vieras.
— Tosiaan, olette oikeassa, — jatkoi kreivitär. — Näihin saakka olen, Jumalan kiitos, ollut lasteni ystävä, ja he luottavat minuun täydellisesti, — puhui kreivitär, ilmaisten näillä sanoillaan tuon useilla vanhemmilla niin tavallisen harhaluulon, ettei heidän lapsillaan muka ole mitään vanhemmiltaan salattavaa. — Tiedän, että aina olen oleva tytärteni ensimäinen uskottu, ja että joskin Nikoljenka kuumaverisyydessään hulluttelee (pojille se on välttämätöntä), niin ei ainakaan noiden Pietarin herrain tapaan.
— Niin, verrattomia, verrattomia lapsia, — vakuutteli kreivi, jolla oli tapana ratkaista hänelle epäselvät asiat pitämällä kaikkea verrattomana. — Siinä ollaan, tahtoo tulla husaariksi! Mitäpäs tehdä, ma chère!
— Miten suloinen olento onkaan nuorin tyttärenne, — sanoi vieras. — Ruutia.
— Niin, ruutia! kreivi sanoi. Hän on tullut minuun! Ja entäs hänen äänensä: vaikka puhunkin tyttärestäni, niin totuuden sanon, laulajatar hänestä tulee, toinen Salomoni. Olemme tuottaneet italialaisen häntä opettamaan.
— Eikö ole vielä aikaista? Sanotaan opintojen vahingoittavan ääntä tällä iällä.
— Oi, ei, joutavia! — kreivi sanoi. — Mitenkäs meidän äitimme kahden-kolmentoista vuotiaina menivät miehelään?
— Onpa Natashakin jo rakastunut Borikseen! Ei ole huonompia hänkään! — sanoi kreivitär hiljaa hymyillen ja katsellen Boriksen äitiin, ja hän jatkoi nähtävästi vastaten ajatuksilleen, jotka häntä viime aikoina yhä seurasivat: Siinä näette, jospa pitäisin häntä lujilla, jospa häntä kieltäisin... Jumala tietää, mitä he tekisivät salavihkaa (kreivitär ajatteli: he suutelisivat toisiaan), mutta nyt tiedän Natashan jokaisen sanan. Itse hän illalla piipahtaa luokseni ja kertoo kaikki. Kenties häntä hemmoittelen; mutta luulenpa tosiaan, että näin on parempi. Vanhinta tytärtäni pidin lujilla.
— Niin, minä olen aivan toisin kasvatettu, — sanoi hymyillen kaunis Vera.
Mutta hymy ei kaunistanut Veran kasvoja, kuten on laita muiden ihmisten; päinvastoin, hänen kasvonsa muuttuivat luonnottoman näköisiksi ja sentähden epämiellyttäviksi. Vera oli kaunis, hän ei ollut tyhmä, opintonsa olivat luisuneet hyvin, hän oli hyvin kasvatettu, hänellä oli miellyttävä ääni; hänen puheensa olivat tosia ja sattuvia; mutta kumma juttu; kun vieras ja kreivitär häneen vilkaisivat, tuntui heistä kummalta, miksi hän tämän sanoi, ja heistä tuntui epämiellyttävältä.