— Vanhimpain kanssa aina hullutellaan, heistä tahdotaan tehdä jotain tavatonta, — sanoi vieras.
— Miksi synnin salaisimme, ma chère! Kreivitär rakkaani viisasteli liiaksi Veraa kasvattaessaan, — sanoi kreivi. Mutta mitäs siitä! tulipa hänestä sentään oiva tyttö, — hän lisäsi, iskien hyväksyvästi Veralle silmää.
Vieraat nousivat ja lähtivät, luvaten saapua päivällisille.
— Onpa nämäkin tapoja! Istutaan istumistaan! — sanoi kreivitär, saatettuaan vieraat.
XIII.
Kun Natasha lähti juoksemaan vierashuoneesta, niin pysähtyi hän jo kasvihuoneeseen, alkoi kuunnella, mitä vierashuoneessa puheltiin ja odotteli Borista. Hän alkoi jo käydä kärsimättömäksi, polkasi jalkulaisellaan, ja itku kurkussa karvasteli, kun ei Borista heti kuulunut. Mutta samassa alkoi kuulua askelia. Ne eivät olleet nopeita, ei hiljaisia, kuuluihan vain tuollainen nuorukaisen säädyllinen astunta. Natasha hypähti vikkelästi kukkasammioiden väliin ja piiloutui.
Boris pysähtyi keskelle huonetta, katsahti ympärilleen, pyyhkäsi tomun virkanuttunsa hihasta ja astui kuvastimen luo, ihaillen siinä kauniita kasvojaan. Henkeään pidätellen tarkasteli Natasha piilopaikastaan, mitä Boris tekisi. Hän seisoi hetkisen kuvastimen edessä, hymähti ja lähti astumaan ovelle. Natasha aikoi huutaa häntä, mutta muuttikin sitten mieltään. "Etsiköön", hän sanoi itsekseen. Tuskin oli Boris lähtenyt huoneesta, kun vierashuoneesta tulla tupsahti Sonja tulipunaisena ja kiukkuisasti sopertaen jotain kyynelten keskitse. Natasha aikoi heti juosta hänen luokseen, malttoi kuitenkin mielensä ja jäi piilopaikkaansa, aivan kuin taikahatun alle, nähdäkseen, mitä maailmassa tapahtui. Tämä tuotti hänelle aivan ominaista, uutta nautintoa. Sonja supisi jotain itsekseen ja tähysteli vierashuoneen ovea. Nikolai astui huoneeseen.
— Sonja! mikä sinun on! onko mahdollista? — sanoi Nikolai, juosten Sonjan luo.
— Ei mikään, ei mikään, jättäkää minut rauhaan! — Hän alkoi itkeä.