Mutta niinkuin monet nuhteettomat kaunokirjalliset teokset nuhteettomuudestaan ja virheettömyydestään huolimatta ovat tusinatyötä, niin on Tolstoin "Sota ja rauha" puutteistaan huolimatta suurteos. Se on suuri sen vuoksi, että siinä astuu silmäimme eteen merkillinen kaistale maailman historiaa suuren sielun eläväksi ja havaannolliseksi tekemänä. Vasta "Sota ja rauha" romaanin luettuamme käy meille oikein selväksi, kuinka ummessa silmin me oikeastaan historiaa luemme, ja kuinka kuollutta se meille on. Lukiessamme Venäjän 1805-1812 vuosien välisen aikakauden historiaa, saamme joukon nimiä, tapahtumia ja vuosilukuja ja niitten avulla muodostamme jonkullaisen kuivan ja elottoman luurangon tuosta aikakaudesta. Mutta "Sotaa ja rauhaa" lukiessamme, me elämme sen aikakauden. Me tunnemme ominamme sen aikakauden ihmisten pyrkimykset ja toiveet, pettymykset ja kärsimykset, ja päätämme pyörryttää noitten tapahtumien suuruus. Ja elettyämme tuon mahtavan näytelmän loppuun, me tunnemme, että meissäkin on tapahtunut jotain samansuuntaista kuin ruhtinas Andreissa ja Pierre Besuhovissa: meidän tunteemme ihmiselämän merkityksestä on huomattavasti täyteläistynyt ja syventynyt. Sydämmemme täyttää se suuri ja syvä yleisinhimillinen sääli, joka sai ruhtinas Andrein itkemään koko ihmiskunnan, omia ja vihamiehensä kärsimyksiä ja heikkouksia.
[ENSIMÄINEN OSA.]
I.
— Mitenkäs kävi, ruhtinas, Genuasta ja Luccasta tulikin vain Bonaparten perheen maatiloja. Ei, varoitan teitä, jollette minulle sano, että meille syttyy sota, jos vielä puolustelette kaikenlaisia hävyttömyyksiä, kaikenlaisia tämän anttikristuksen julmuuksia (tosiaan, uskon, että hän on anttikristus), — niin en teitä enää tunne, ette enää ole ystäväni, ette enää ole uskollinen orjani, kuten sanotte. Mutta, tervetullut, tervetullut. Huomaan, että teidät peloitan, istukaa ja kertokaa.
Näin puheli heinäkuussa 1805 tunnettu Anna Pavlovna Scherer, keisarinna Maria Fjeodorovnan hovineiti ja uskottu, ottaessaan vastaan arvokasta ja mahtavaa ruhtinas Vasilia, joka ensimmäisenä oli saapunut hänen illanviettoonsa. Anna Pavlovnalla oli muutaman päivän ollut yskänköhää, hänellä oli katarri, kuten hän sanoi (katarri oli siihen aikaan uusi sana, jota vain harvat käyttivät). Kirjelappuihin, joita punaisiin puettu palvelija aamusella oli kuljetellut, oli kaikkiin eroituksetta kirjoitettu:
"Jollei teillä, kreivi (tahi ruhtinas), ole tiedossanne jotain parempaa, ja jollei illan vietto sairas raukan luona teitä aivan peloita, niin olen iloinen nähdessäni teidät luonani tänään seitsemän ja yhdeksän välillä. Annette Scherer."
— Oi, minkälainen kauhea hyökkäys! — vastasi ruhtinas, vähääkään hämmentymättä tällaisesta vastaanotosta. Hän astui huoneisiin kultaompeleisessa hovipuvussaan, pitkissä sukissa ja solkikengissä, tähdet rinnassa ja kirkas ilme litteällä naamalla.
Hän puhui ranskaa, tuota pyöristettyä hienon hienoa ranskaa, jota iso-isämme puhuivat, ja jolla he ajattelivatkin, noine hiljaisine suojelevine äänenpainoineen, jotka ovat ominaisia ylä-ilmoissa ja hovipiireissä vanhentuneille vaikutusvaltaisille miehille. Hän astui Anna Pavlovnan luo ja suuteli hänen kättään, taivutti hänen suudeltavakseen hajuvesiltä tuoksuavan kiiltävän kaljunsa ja istuutui rauhallisena sohvaan.