— Sanokaahan ennen kaikkea, miten on terveytenne laita? Rauhoittakaa ystävänne — hän sanoi, ääntään muuttamatta ja sävyllä, joka myötätuntoisuuden ja kohteliaisuuden ohella ilmaisi välinpitämättömyyttä, vieläpä pilaakin.
— Kuinka voi olla terve, kun kärsii siveellisesti? Voiko meidän aikanamme olla rauhallinen, kun ihmisellä on tunteet? — Anna Pavlovna sanoi. — Olettehan toivoakseni koko illan luonani?
— Mutta Englannin lähettilään juhla? Tänään on keskiviikko. Minun täytyy siellä käväistä, — lausui ruhtinas. — Tyttäreni noutaa minut täältä ja vie mukanaan.
— Olen luullut, että juhla oli siirretty. Tunnustan, että nuo alituiset juhlat ja ilotulitukset käyvät sietämättömiksi.
— Jospa olisi tiedetty teidän haluavan, niin varmasti olisi juhla siirretty, — puheli ruhtinas tottumuksesta, kuten vedetty kello, eikä hän edes tahtonut, että hänen puhettansa uskottaisiin.
— Älkää kiusatko minua. Sanokaahan, mitä on päätetty Novosiljtsovin kirjelmän johdosta? Tehän tiedätte kaikki.
— Mitäpä teille sanoisin? — lausui ruhtinas kylmästi ja ikävystyttävällä äänellä. — Mitäkö on päätetty? Päätettiin, että Bonaparte on polttanut laivansa, ja me nähtävästi alamme myös polttaa omiamme.
Ruhtinas Vasili puhui tavallisesti laiskasti, kuten näyttelijä lausuu kulunutta osaansa. Anna Pavlovna Scherer taas, huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestaan, uhkui vilkkautta ja innostusta. Intoilijan osa kuului jo hänen julkiseen asemaansa, ja toisinaan hän tahtomattaankin tuli tätä osaansa näytelleeksi, jottei olisi pettänyt niiden toiveita, jotka hänet tunsivat. Pidätetty hymy, joka alituisesti leikki Anna Pavlovnan kasvoilla, vaikkeikaan se sopinut hänen elähtäneille piirteilleen, ilmaisi itsetietoisen varmasti, kuten hemmotelluilla lapsilla, että omistaja tuntee rakkaan vikansa, josta hän ei tahdo, ei voi eikä pidä välttämättömänä luopua.
Kun he paraillaan keskustelivat valtiollisista asioista, Anna Pavlovna kiivastui.
— Ah, älkää puhuko minulle Itävallasta! Kenties en mitään ymmärrä, mutta Itävalta ei halua eikä koskaan ole halunnut sotaa. Se pettää meidät. Venäjän yksinään täytyy pelastaa Europa. Meidän Hyväntekijämme tuntee suuren kutsumuksensa ja on sille uskollinen. Tähän ainoaan uskon. Meidän hyvällä ja verrattomalla keisarillamme on maailman suurin tehtävä suoritettavana, ja hän on niin jalo ja hyvä, ettei Jumala häntä hylkää, ja hän täyttää kutsumuksensa — nujertaa vallankumouksen lohikäärmeen, joka nykyään on entistään kauheampi tuon murhamiehen ja rosvon haahmossa. Meidän on yksin sovitettava vanhurskaan veri... Kehen voimme luottaa, kysyn teiltä? Poroporvarillisuuden kahlehtima Englanti ei täysin käsitä eikä voi käsittää keisari Aleksanterin sielun ylevyyttä. Se ei suostunut jättämään Malttaa. Se epäilee ja etsii petosta meidän kaikissa toimissamme. Mitä he sanoivat Novosiljtsoville? Ei niin mitään. He eivät käsittäneet, he eivät voi käsittää keisarimme vaatimattomuutta, joka itselleen ei tahdo mitään, vaan tahtoo kaiken maailman onneksi. Ja mitä ovat he luvanneet? — Ei niin mitään! Eivätkä edes sitä ole täyttäneet, mitä lupasivat! Preussi on jo julistanut Bonaparten voittamattomaksi, ja siellä väitetään, ettei koko Europakaan hänelle mitään taida. Ja minä en usko hitustakaan, en Hardenbergiin, en Haugwitziin. Tämä kuuluisa Preussin puolueettomuus on — ainoastaan ansa. Uskon ainoastaan Jumalaan ja rakkaan keisarimme korkeaan kohtaloon. Hän pelastaa Europan!