Samassa hypähti hän lattialle, puikahti sammioiden keskitse kukkain taakse ja jäi sinne seisomaan pää rinnoille vaipuneena.
— Natasha, — sanoi Boris, — te tiedätte, että teitä rakastan, mutta...
— Oletteko rakastunut minuun? — keskeytti hänet Natasha.
— Olen rakastunut, mutta älkäämme enää tehkö, mitä juuri... Vielä neljä vuotta... Sitten pyydän teidän kättänne.
Natasha alkoi miettiä.
— Kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista ... luki hän ohuvilla sormillaan. — Hyvä! Onko päätetty?
Ja riemun ja rauhan hymy valaisi hänen kiihtyneet kasvonsa.
— Päätetty! Boris sanoi.
— Iäksikö? — tyttö sanoi. — Kuolemaanko saakka? Ja tartuttuaan Boriksen käsivarteen lähti Natasha onnesta säteilevänä työhuoneeseen.