— Natalia Iljinetshna käyttäytyy verrattomasti, — sanoi Boris, — en voi valittaa.
— Heretkää, Boris, te olette sellainen valtiomies (tätä sanaa käyttivät lapset usein ja antoivat sille oman, ominaisen merkityksen), onpa oikein ikävää, — sanoi Natasha loukkautuneen värisevällä äänellä. — Miksi hän minua ahdistaa? Sinä et koskaan tätä käsitä, — hän sanoi, kääntyen Veraan, — sillä et ole koskaan ketään rakastanut; sinulla ei ole sydäntä, olet ainoastaan madame de Genlis (tämän haukkumanimen, jota pidettiin sangen loukkaavana, oli Veralle antanut Nikolai), ja sinun mielitehtaviäsi on toisten kiusaaminen. Keimaile Berginesi niin paljon kuin sinua haluttaa, — puhui Natasha kiivaasti.
— En toki sentään vieraiden aikana juoksentele nuorten miesten jälissä...
— Onpa hän taas saavuttanut tarkoituksensa, — sanoi Nikolai, — on tarpeekseen lasketellut hävyttömyyksiä ja saattaa kaikki pahalle tuulelle. Menkäämme lastenhuoneeseen.
He nousivat kuin säikähtynyt lintuparvi ja lähtivät nelisin huoneesta.
— Minua on loukattu, mutta minä en ole ketään loukannut, — sanoi Vera.
— Madame de Genlis! Madame de Genlis! — huutelivat nauravat äänet oven takaa.
Kaunis Vera, joka oli aikaansaanut tällaisen kiusoittavan, ikävän mielialan, hymähti huolettomasti eikä hän vähääkään näyttänyt välittävän loukkauksista. Hän astui kuvastimen luo ja korjaili tukkaansa ja vyötintään. Kauniita kasvojaan katsellessaan hän näytti entistään kylmemmältä ja rauhallisemmalta.
Vierashuoneessa keskustelu yhä jatkui: