— Ah chère, — puheli kreivitär, — ei ole minunkaan elämäni ollut pelkkää kukkasten ja ruusujen keskellä kulkemista. Tiedänhän toki, ettei omaisuutemme kauvankaan enää kestä tällä menolla! Ja kaikkeen on syynä klubi ja Elien hyvyys. Luuletko, että lepäämme, kun asumme maalla? Teatterit, metsästysretket ja Jumala ties mitä kaikkea onkaan. Mutta mitäpäs minusta on puhuttavaa! Mutta miten oletkaan sinä kaikki järjestänyt? Usein sinua ihmettelen, Annette, miten sinä vielä vanhanakin yksin mennä viiletät kievarin kuomussa milloin Moskovaan, milloin Pietariin, käyt ministerit ja mahtavat ja kaikkien kanssa tulet toimeen, todellakin ihmettelen. Sanohan, miten kaikki on näin hyvin mennyt? Minäpäs en vain sellaiseen pystyisi.
— Voi, rakkaani, — vastasi ruhtinatar Anna Mihailovna. — Varjelkoon sinua Jumala tuntemasta, miten raskasta on jäädä leskeksi turvattomana pojan kanssa, jota rakastat jumaloimiseen saakka. Kaikkea silloin opit, — hän jatkoi jonkinlaisella ylpeydellä. — Käräjöimiseni on minut opettanut. Jos haluan tavata jonkun noista pomoista, niin kirjoitan kirjelappusen: "ruhtinatar se ja se haluaa tavata sen ja sen", ja ajan ajurilla kerran, toisen, kolmannen, neljännen, kunnes saan asiani ajetuksi. Minusta on yhdentekevää, mitä minusta ajatellaan.
— No niin, kenen puoleen käännyit Borjenkan asiassa? — kysyi kreivitär. — Onhan sinun poikasi jo kaartin upseeri, mutta minun Nikolushkani yhä vielä junkkari. Ei ole kuka hommaisi. Kenen puoleen käännyit?
— Ruhtinas Vasilin. Hän oli sangen ystävällinen. Heti suostui kaikkeen, ilmoitti keisarille, — puhui Anna Mihailovna riemuissaan, täydellisesti unohtaen nöyrtymisen, mikä vei hänet perille.
— Onko hän vanhentunut, ruhtinas Vasili? — kysyi kreiyitär. — En ole häntä tavannut sitten teatterinäytäntöjemme Rumjantsovien luona. Varmaankin on hän minut unohtanut, il me faisait la cour,[16] — muisteli kreivitär hymyillen.
— Yhä ennallaan, — vastasi Anna Mihailovna, — ystävällinen ylenmäärin. Valta-asema ei ole lainkaan mennyt hänelle päähän. "Olen pahoillani, rakas ruhtinatar, että liian vähän voin tehdä hyväksenne", hän sanoi: "käskekää". Ei, hän on kelpo ihminen ja verraton sukulainen. Mutta sinä tiedät, Nathalie, miten poikaani rakastan. Hänen onnekseen teen mitä tahansa. Mutta asiani ovat niin huonot, — jatkoi Anna Mihailovna surullisesti ja ääntään vaimentaen, — niin huonot, että olen nykyään kauheassa asemassa. Onneton käräjäjuttuni nielee koko omaisuuteni eikä siitä huolimatta lainkaan edisty. Ajattelehan, että tällä erää minulla tuskin on kymmenkopeekkaista, enkä tiedä, miten varustaisin Boriksen. (Hän otti taskustaan nenäliinan ja alkoi itkeä). Tarvitsen viisisataa ruplaa, ja minulla on kaikkiaan kahdenkymmenen viiden ruplan seteli pahanen. Minä olen sellaisessa asemassa... Kaikki toiveeni perustan ruhtinas Kirill Vladimirovitsh Besuhoviin. Jollei hän tahdo auttaa ristipoikaansa — hänhän on Borjan risti-isä — ja määrää jotain hänen elatuksekseen, niin hukkaan ovat menneet kaikki hommani: en mitenkään saata häntä varustaa.
Kreivitär itkeä tihusteli ja mietti jotain itsekseen.
— Usein ajattelen, kenties se on synnin työtä, — puhui ruhtinatar, — mutta usein ajattelen: yksinään elelee ruhtinas Kirill Vladimirovitsh Besuhof ... tämä suunnaton omaisuus ... ja miksi hän elää? Elämä on hänelle taakaksi, mutta Borja on vasta elämänsä keväässä.
— Varmaankin hän jotain jättää Borikselle, — sanoi kreivitär.
— Jumala sen tietää, rakas ystäväiseni! Pohatat ja ylimykset ovat tavallisesti sangen itsekkäitä. Lähden kuitenkin hetipaikalla Borjan kanssa hänen luokseen ja puhun suuni puhtaaksi. Ajatelkoot minusta, mitä tahtovat, minusta on yhdentekevää, kun poikani kohtalo siitä riippuu. (Ruhtinatar nousi seisaalleen). Nyt on kello kaksi, neljältä on teillä puoliset. Ehdin kyllä käydä.