Ruhtinas nähtävästi ymmärsi hänen tarkoituksensa ja käsitti myös, kuten Annette Schererin illanvietossakin, ettei Anna Mihailovnasta helpolla pääse.
— Eiköhän häntä rasita tämä kohtaus, rakas Anna Mihailovna, — hän sanoi. — Odottakaamme iltaan, lääkärit sanovat taudin selän silloin taittuvan.
— Mutta mahdoton on odottaa tällä hetkellä. Ajatelkaahan, että on kysymyksessä hänen sielunsa pelastus... Voi! On kauheata, kristityn velvollisuus...
Sisäsuojista johtava ovi avautui, ja saliin astui eräs kreivin sisarentyttäristä. Hän oli synkän ja kylmän näköinen, ja hänellä oli jalkoihin nähden ylettömän pitkä vartalo.
Ruhtinas Vasili kääntyi häneen.
— No, miten on hänen laitansa?
— Yhä ennallaan. Mutta mitä ajattelette tästä melusta... — sanoi hän tarkastaen Anna Mihailovnaa aivan kuin vierasta.
— Ah, rakkaani, en ollut teitä tuntea, — sanoi Anna Mihailovna, hymyillen onnellisen näköisenä ja mennä sipsutti kreivin sisarentyttären luo. — Olen vasta juuri saapunut, olen valmis auttamaan teitä sedän hoitamisessa. Käsitän, miten olette kärsineet, — hän lisäsi myötätuntoisesti, silmiään nostellen.
Ruhtinatar ei vastannut sanaakaan, eipä edes hymähtänyt, ja poistui samassa huoneesta. Anna Mihailovna otti hansikkaat käsistään, heittäytyi valloittamallaan asemalla nojatuoliin ja pyysi ruhtinas Vasilia istuutumaan vierelleen.
— Boris! — sanoi hän pojalleen hymyhuulin: — minä pistäydyn hetkiseksi kreivi-sedän luo, mene sinä, ystäväni, siksi aikaa Pierren luo, mutta älä vaan unohda ilmoittaa Rostovien kutsuja. He kutsuvat hänet päivällisille. Mahtaneeko hän lähteä? — kysyi hän ruhtinaaseen kääntyen.