Pierre veti suunsa hyvänsuopaan hymyyn, aivan kuin olisi pelännyt puhekumppalinsa lausuvan jotain sellaista, jota sittemmin katuisi. Mutta Boris puhui täsmällisesti, selvästi ja kuivasti, katsellen suoraan Pierren silmiin.
— Moskovalaisilla ei muuta tehtävää olekkaan kuin jouruilla, — hän jatkoi. — Kaikki pohtivat nykyään kysymystä, kenelle kreivi jättää omaisuutensa, vaikka hän kenties jää viimeiseksi meistä eloon, jota sydämestäni toivon...
— Niin, tämä on sangen raskasta, — tarttui Pierre puheeseen, — sangen raskasta.
Pierre yhä vain pelkäsi upseerin huomaamatta ryhtyvän sopimattomia puhumaan.
— Mutta teistä varmaankin tuntuu siltä, — puhui Boris, hieman punastuen, mutta ääntään ja asentoaan muuttamatta, — teistä varmaankin tuntuu siltä, kuin ihmiset vain sentähden tätä asiaa pohtisivat, että heillekin jotain tipahtaisi pohatan aarteista.
"Tultiinpas siihen sittenkin", — ajatteli Pierre.
— Sentähden sanonkin väärinkäsitysten välttämiseksi, että suuresti erehdytte, jos minut ja äitini luette näihin ihmisiin. Olemme sangen köyhiä, ja isänne on rikas, ja juuri tämän tähden en ainakaan minä ole pitänyt itseäni hänen sukulaisenaan enkä mitään häneltä pyydä enkä ota; ja samaa voin sanoa äidistänikin.
Pierre ei pitkään aikaan häntä käsittänyt, mutta kun sitten lopulta käsitti, niin hypähti hän sohvalta, tarttui hätäisen saamattomasti Boriksen käteen, lensi punasemmaksi kuin Boris olikaan, ja alkoi puhua häpeän ja suuttumuksen sekaisella äänellä.
— Tämäpä kummallista! Olenko minä sitten ... ja kukapa olisi voinut ajatella... Minä hyvin tiedän...
Mutta Boris hänet taas keskeytti: