Eversti oli kookas, vankkarakenteinen ja kuumaverinen saksalainen, nähtävästi uskollinen sotilas ja isänmaanystävä. Hän kiivastui Shinshinin sanoista.
— Siksi vain, herraseni, — hän sanoi, — murtaen tuntuvasti saksankieleen, — siksi, että keisari asian tietää. Hän on julistuskirjeessä lausunut, ettei hän välinpitämättömänä voi katsella Venäjää uhkaavia vaaroja, ja että valtakunnan turvallisuus, sen arvo ja liittojen pyhyys... — hän puhui, ties minkätähden erityisemmin koroittaen liittojen sanan, aivan kuin siihen sanaan sisältyisi asian koko ydin.
Ja hänelle ominaisella muistin erehtymättömyydellä ja virallisuudella eversti toisti julistuskirjeen alkusanat ... "ja keisarin ainoa ja järkkymätön halu: rakentaa Europaan pysyväinen rauha — on saattanut hänet näissä oloissa siirtämään osan joukoista vieraalle maalle ja toimimaan tämän uuden ehdon toteuttamiseksi".
— Nähkääs miksi, herraseni, — hän lopetti opettavasti, juoden lasinsa pohjaan ja katsellen kreiviin aivan kuin olisi odottanut sanoilleen tämän hyväksymistä.
— Tunnetteko sananlaskun: Jerema, Jerema, nurkassasi kekottaisit, värttinääsi terottaisit, — sanoi Shinshin, hymyillen otsa rypyissä. — Cela nous convient à merveille.[24] Onpas ollut meillä Suvorof, mutta hänetkin lyötiin, à plate couture,[25] mutta missä ovat nykyään meidän Suvorovit? Je vous demande un peu,[26] — hän puhui, käyttäen vuoroin venäjää, vuoroin ranskaa.
— Meidän on taisteltava viimeiseen veripisaraan, — eversti sanoi, lyöden nyrkillä pöytään: — ja kuol-l-ltava keisarimme edestä, ja silloin on kaikki hyvin. Mutta järkeiltävä on ma-a-hdollisimman (hän venytti erityisesti ääntään "mahdollisimman" sanassa) vähän, — hän lopetti, kääntyen taas kreiviin. — Näin me vanhat husaarit päättelemme, ja siinä kaikki. Mutta, mitä te arvelette, nuori mies ja nuori husaari? — hän lisäsi, kääntyen Nikolaihin, joka, kuultuaan, että puhuttiin sodasta, oli jättänyt vieruskumppalinsa ja silmät everstiin imeytyneinä kuunteli korvat höröllään hänen puhettaan.
— Yhdyn täydellisesti teihin, — vastasi Nikolai tulipunaisena kieritellen lautastaan ja siirrellen lasejaan niin päättäväisen ja huiman näköisenä, aivan kuin olisi ollut suurimmassa vaarassa, — olen vakuutettu, että venäläisten on joko kuoltava tai voitettava, — hän sanoi. Heti nämä sanat lausuttuaan hän huomasi, samoin kuin kaikki muutkin, että ne olivat tähän tilaisuuteen liian juhlalliset ja pöyhkeilevät ja sentähden sopimattomat.
— Sangen kauniisti sanottu, — virkkoi Nikolain vierellä Julie.
Nikolain puhuessa Sonja vapisi kuin haavan lehti ja punastui korvia myöten, korvain takaa, niskasta, harteista.
Pierre kuunteli everstin puheita ja nyökäytteli hyväksyvästi päätään.