— Kas tämä on mainiota, — hän sanoi.
— Todellinen husaari, nuori mies, — huusi eversti, mäjäyttäen taas nyrkillään pöytään.
— Mitä siellä huudatte? kuului yhtäkkiä pöydän toisesta päästä Maria Dmitrijevnan karkea ääni. — Miksi pöytää taot? — kysyi hän everstiltä, — kenelle olet äkeissäsi? Varmaankin luulet ranskalaisia edessäsi näkeväsi?
— Puhun totta, — sanoi eversti, hymyillen.
— Yhä vaan sodasta, — huusi kreivi. — Lähteehän minulta poika, Maria Dmitrijevna; poika lähtee.
— Onhan minunkin neljä poikaani armeijassa, enkä sentään napise. Jumala kaikki säätää: uunille saatat kuolla, mutta sodassakin voi Jumala armahtaa, — jyrisi pöydän toisesta päästä Maria Dmitrijevnan miehekäs ääni, vaikkakin hän puhui rauhallisena ja korottamatta ääntään.
— Niinhän se on.
Ja keskustelu alkoi mennä taas entistä latuaan — naiset haastelivat omista asioistaan, miehet omistaan.
— Mutta etpäs kysy, — puhui pikku veli Natashalle, — mutta etpäs kysy!
— Kysynpäs, — Natasha vastasi.