— Kestää kenties aamuun? — hän kysyi huonolla ranskankielellä.
Lorrain puristi huulensa yhteen ja heilautti ankarasti ja kieltävästi sormellaan nenänsä edessä.
— Ensi yönä viimeistään, — hän vastasi hiljaa, hymyillen itsetietoisen säädyllisesti, sillä hän luuli tarkalleen tietävänsä ja voivansa määrätä sairaan tilan. Tämän sanottuaan hän lähti huoneesta.
Tällä välin oli ruhtinas Vasili avannut ruhtinattaren huoneen oven.
Huone oli puolihämärä; pyhäinkuvain edessä ainoastaan paloi kaksi lamppusta, ja huoneessa oli suloinen kukkain ja savutusten tuoksu. Huone oli täyteen ahdettu pienoisia huonekaluja: piironkeja, kaappeja ja pöytiä. Kaihteiden takaa näkyivät korkean untuvavuoteen valkeat verhot. Koira rakki haukahti.
— Ah, tekö siellä, mon cousin?
Ruhtinatar nousi nojatuolista ja korjaili hiuksiaan, jotka olivat niin sileäksi kammatut, että olisi luullut ne tehdyiksi samasta aineesta kuin päänkin ja lakalla voidelluiksi.
— Mitä, onko jotain tapahtunut? — hän kysyi. — Minä niin pelästyin.
— Ei mitään, yhä ennallaan; tulin vain puhumaan kanssasi asiasta, Katish, — puhui ruhtinas, istuutuen väsyneesti nojatuoliin, jolta ruhtinatar juuri oli noussut.