— Rohkeutta, rohkeutta, ystäväiseni. Hän on halunnut tavata teitä. Se on hyvä, — ja hän aikoi poistua.
Mutta Pierre piti välttämättömänä kysyä:
— Miten on terveyden laita...
Hän hämmentyi, sillä hän ei tietänyt, oliko soveliasta kutsua kuolevaa kreiviksi; isäksi kutsuminen taas häntä hävetti.
— Hänellä on ollut taas halvauskohtaus, puoli tuntia sitten. Oli taas halvauskohtaus. Rohkeutta, ystäväiseni...
Pierren ajatuskyky oli niin lamaantunut, ettei hän alussa lainkaan käsittänyt, mitä halvauskohtaus merkitsee, vaan luuli sen jonkinlaiseksi väkivallanteoksi. Hän katsahti epäröiden ruhtinas Vasiliin ja vasta jonkun ajan kuluttua hän käsitti, että halvaus on tauti.[31] Ruhtinas Vasili sanoi ohimennen muutaman sanan tohtori Lorrainille ja lähti varpaillaan käyden astumaan ovea kohti. Hän oi osannut käydä varpaillaan, ja kömpelösti hän koikkelehti ruumistaan väännellen. Hänen jälkiinsä pujahti ovesta vanhin ruhtinatar, sitten hengenmiehet, kirkonpalvelijat ja lopuksi palvelusväki. Oven takaa kuului huonekalujen siirtelemisestä syntyvää kolinaa, ja viimein tulla tuoksahti ovesta vastaanottohuoneeseen Anna Mihailovna, kasvot kalpeina, buten tavallisesti, mutta lujan päättäväisinä. Hän tuli Pierren luo, kosketti hänen käteensä ja sanoi:
— Jumalan armo on loppumaton. Viimeinen voitelu alkaa tuossa tuokiossa. Tulkaa.
Pierre astui pehmeätä mattoa myöten huoneeseen ja huomasi, että hänen jälkiinsä tulivat adjutantti, tuntematon naishenkilö ja eräs palvelija, aivan kuin tähän huoneeseen nyt jo saisi tulla luvattakin.