Pierre tunsi hyvin tämän suuren, patsaiden ja holvikaarten jakaman huoneen, joka oli kokonaan verhottu persialaisilla matoilla. Patsaiden takainen huoneen osa, missä toisella seinällä seisoi silkkisten verhojen suojaama punapuusta tehty korkea vuode, ja toisella mahdottoman suuri pyhäinkuvakaappi, oli punasen kirkkaasti valaistu, kuten kirkot jumalanpalveluksen aikana. Pyhäinkuvakaapin valaistujen metallikehysten alla oli pitkä voltairelainen nojatuoli, jolla kreivi Besuhof lepäsi, pää lumivalkeilla, nähtävästi juuri muutetuilla patjoilla. Hän oli vyötäisiin saakka peitetty räikeän viheriällä peitteellä, jolla lepäsivät hänen vahvat, suuret kätensä. Pierrelle olivat tutut nämä syvien, luontaista ylevyyttä ilmaisevien ryppyjen uurtamat, kauniit, punasen keltaset kasvot ja tuo leveä otsa, jonka yläpuolella törrötti harmaa, jalopeuraa muistuttava hiusharja. Oikean käden peukalon ja etusormen väliin oli pistetty vahakynttilä, jota nojatuolin takaa kurotellen piteli eräs vanha palvelija. Nojatuolin kummallakin puolella seisoi hengenmiehiä juhlallisissa, loistavissa puvuissaan, hiukset hajallaan, käsissä sytytetyt kynttilät, toimittaen juhlallisen hartaasti jumalanpalvelusta. Aivan heidän takanaan seisoivat molemmat nuoremmat ruhtinattaret, nenäliinat silmillä, ja heidän edessään vanhin ruhtinatar, Katish, ilkeän päättäväinen ilme kasvoilla, herkeämättä katsellen pyhäinkuviin, aivan kuin olisi tahtonut sanoa kaikille, ettei vastaa teoistaan, jos kerrankin vilkaisee sivulleen. Oven lucna seisoivat Anna Mihailovna, lempeä surun ja anteeksiantavaisuuden ilme kasvoilla, ja tuntematon naishenkilö. Toisella puolella ovea, lähellä sairaan nojatuolia seisoi ruhtinas Vasili, nojaten vasemmalla kyynärvarrellaan veistoselkäiseen sametilla päällystettyyn tuoliin. Vasemmassa kädessä hänellä oli kynttilä, oikealla hän risti silmiään, kohottaen joka kerta silmänsä korkeuteen, kun hän kosketti sormilla otsaansa. Hänen kasvonsa ilmaisivat rauhallista hartautta ja Jumalan tahdolle alistumista. "Jollette käsitä näitä tunteita, niin sitä pahempi teille", näyttivät ne sanovan.
Hänen takanaan seisoivat adjutantti, lääkärit ja miespalvelijat; kuten kirkossakin, seisoivat miehet ja naiset eri puolilla. Kaikki olivat vaiti ja tekivät ristinmerkkejä, kuului ainoastaan pappien lukua, pidätettyä, jylhää bassolaulua ja, luvun ja laulun hetkeksi tauvottua, jalkojen muuttelemista ja huokauksia. Teoistaan tietoisena Anna Mihailovna astui poikki huoneen Pierren luo ja antoi hänelle kynttilän. Pierre sytytti sen, mutta tarkastellessaan ympärillään olijoita hän tuli hajamieliseksi ja alkoi tehdä ristinmerkkejä samalla kädellä, jossa piti kynttilää.
Nuorin ruhtinatar, punaposkinen, naurunhaluinen, luomihuuli Sofia, katseli häntä. Hän hymähti, kätki kasvonsa nenäliinaan eikä pitkään aikaan tohtinut niitä paljastaa; mutta kun hän taas katsahti Pierreen alkoi häntä naurattaa. Hän tunsi nähtävästi, ettei voi katsella Pierreä nauramatta, mutta ei myöskään voinut olla häneen katsomatta, ja sentähden hän, kiusausta välttääkseen siirtyi hiljaa patsaan taakse. Kesken jumalanpalvelusta vaikenivat hengenmiesten äänet, ja he puhelivat jotain kuiskaten keskenään; vanha palvelija, joka oli pidellyt kreivin kättä, nousi seisaalleen ja kääntyi naisiin. Anna Mihailovna astui sairaan luo, kumartui häntä katsomaan ja viittasi tohtori Lorrainia. Ranskalainen, — jolla ei ollut kynttilää kädessä ja joka patsasta vasten nojaten seisoi kunnioittavassa asennossa, osoittaakseen, että hän uskontojen erilaisuuksista huolimatta täydellisesti ymmärtää toimituksen tärkeyden, vieläpä sen hyväksyykin, — astui paraissa voimissa olevan miehen hiljaisin askelin sairaan luo, tarttui sairaan vapaaseen käteen valkeilla, hienoilla sormillaan ja, kääntyen kyljin sairaaseen, alkoi koetella valtimoa ja vaipui aatoksiinsa. Sairaalle annettiin jotain juoda, hänen ympärillään hyörittiin, sitten kaikki taas vetäytyivät paikoilleen, ja jumalanpalvelus alkoi uudelleen. Tämän väliajan aikana Pierre huomasi, että ruhtinas Vasili lähti tuolinsa takaa sen näköisenä kuin olisi tietänyt, mitä tekee, ja että sen pahempi muille, jolleivät häntä ymmärrä. Hän ei pysähtynyt sairaan luo, vaan astui vanhinta ruhtinatarta kohti, joka liittyi häneen, ja yhdessä he vetäytyivät makuuhuoneen perukkaan, silkkisten verhojen suojaaman vuoteen luo. Ei Pierre, enempää kuin muutkaan, kiinnittänyt huomiotaan tähän seikkaan, sillä hän oli kerta kaikkiaan päättänyt mielessään, että kaikki, mitä tänä iltana tapahtuneekin, on välttämättömän tarpeellista.
Kirkkolaulun säveleet vaikenivat, ja kuului hengenmiehen ääni, kun hän kunnioittavasti onnitteli sairasta sakramentin nauttimisen johdosta. Sairas lepäsi yhä elottomana ja liikkumattomana. Hänen ympärillään alettiin hyöriä, kuului askelia ja kuiskutusta, ylinnä kuului Anna Mihailovnan ääni.
Pierre kuuli hänen sanovan:
— On välttämätöntä siirtää vuoteeseen, tässä ei mitenkään käy...
Lääkärit, ruhtinattaret ja palvelijat ympäröivät niin sankkana seinänä sairaan, ettei Pierre enää nähnyt tuota punasenkeltasta, harmaaharjaista päätä, johon hänen katseensa oli ollut kiintyneenä koko jumalanpalveluksen ajan. Hän arvasi nojatuolia ympäröiväin ihmisten varovaisista liikkeistä, että kuolevaa nostetaan ja siirretään.
— Tartu käteeni, siten pudotat, — kuuli hän erään palvelijan kuiskaavan pelästyneenä. — Alhaalta ... vielä yksi, — puhuivat äänet, ja raskas hengitys ja jalkain töminä kävivät yhä nopeammiksi, aivan kuin taakka, jota he kantoivat, olisi ollut heille liian raskas.
Kantajat, joiden joukossa oli Anna Mihailovnakin, tulivat Pierren kohdalle, ja hän näki väläykseltä kantajain selkäin ja niskain takaa sairaan korkean, lihavan, paljaan rinnan, täyteläät olkapäät, jotka olivat kohollaan, kantajien pidellessä sairasta kainaloista, ja harmaan, kiharan jalopeuranpään. Tätä päätä, tavattoman leveine otsineen ja poskipäineen, kauniine tunteellisine suineen ja ylevine, kylmine katseineen, ei kuoleman läheisyys ollut rumentanut. Samallainen oli se kolme kuukautta sitten, jolloin kreivi oli lähettänyt Pierren Pietariin. Mutta avuttomana se nyt heilui, kantajain epätasaisesti astellessa, ja kylmä, välinpitämätön katse harhaili tajuttomana.
Hyörittiin hetkinen korkean vuoteen ääressä: kantajat hajaantuivat. Anna Mihailovna kosketti Pierren käteen ja sanoi hänelle: "Tulkaa". Pierre meni hänen kanssaan vuoteen luo, jolle sairas, arvatenkin äskeisen sakramentin toimittamisen johdosta, oli asetettu juhlalliseen asentoon. Hän lepäsi, pää korkealla patjalla. Kädet, kämmenet alaspäin, olivat asetetut sopusuhtaisesti viheriäiselle silkkipeitteelle. Kun Pierre oli tullut vuoteen ääreen, katsoi kreivi suoraan häneen, mutta tämän katseen tarkoitusta ja merkitystä ei ihminen voinut käsittää. Joko ei sanonut tämä katse muuta kuin että pitäähän johonkin katsella niin kauvan kun on silmät, tahi sanoi se liian paljon. Pierre pysähtyi, tietämättä, mitä hänen olisi tehtävä, ja katsahti kysyvästi ohjaajaansa, Anna Mihailovnaan. Tämä teki silmillään kiirehtivän liikkeen, osoittaen sairaan kättä ja heittäen huulillaan sitä kohti lentomuiskun. Pierre kurotti hartaasti kaulaansa, jottei takertuisi peitteeseen, ja kumartui suutelemaan sairaan leveäluista, lihan tyvekästä kättä. Ei käsi, eikä ainoakaan lihas kreivin kasvoilla liikahtanut. Pierre katsahti taas kysyvästi Anna Mihailovnaan saadakseen tietää mitä hänen vielä oli tehtävä. Tämä osoitti hänelle silmillään vuoteen vieressä olevaa nojatuolia. Pierre hankkiutui nöyränä istumaan, silmillään yhä kysyen, onko hän tehnyt oikein. Anna Mihailovna nyökäytti hyväksyvästi päällään. Pierre asettautui taas egyptiläisen kuvapatsaan sopusuhtaisen naiviin asentoon, ollen nähtävästi huolissaan, että hänen kömpelö ja paksu ruhonsa anastaa niin paljon tilaa, ja ponnistaen kaikki hengenvoimansa, näyttääkseen mahdollisimman pieneltä. Hän katseli kreiviä. Kreivin katse oli kiintynyt siihen paikkaan, missä Pierren pää oli ollut, kun hän seisoi. Anna Mihailovna ilmaisi asennollaan, miten syvästi hän käsitti isän ja pojan tapaamisen viime hetkien liikuttavan vakavuuden. Tätä kesti pari minuttia, jotka Pierrestä tuntuivat tunnilta. Yhtäkkiä vavahtivat mahtavat lihakset ja rypyt kreivin kasvoilla. Vavahteleminen yhä yltyi, kaunis suu vääntyi (vasta nyt Pierre käsitti, miten lähellä kuolemaa oli hänen isänsä), vääntyneestä suusta kuului epäselviä, kähiseviä ääniä. Anna Mihailovna katseli hartaana sairasta silmiin, koettaen arvata, mitä tämä haluaisi, osoittaen milloin Pierreen, milloin juomaan, milloin kuiskaten mainitsi ruhtinas Vasilin nimen, milloin osoitti peitettä. Sairaan silmien ja kasvojen ilme ilmaisi kärsimättömyyttä. Hän ponnisti voimansa nähdäkseen palvelijan, joka alati seisoi vuoteen pääpuolessa.