Ei ollut Rostof vielä, samoin kuin eivät yleensä armeija-upseerit, tottunut entisiin vihollisiin eikä Napoleoniin, kuten esikuntaupseerit ja Boris, jossa jo oli kerinnyt tapahtumaan täydellinen mielenmuutos. Armeijassa oltiin vielä entisellä kannalla: Bonapartea ja ranskalaisia vihattiin, halveksittiin ja pelättiin. Vielä aivan hiljan oli Rostof, väitellessään erään Platovin osastoon kuuluvan kasakka-upseerin kanssa, lausunut, että jos Napoleon joutuisi vangiksi, niin häntä ei kohdeltaisi kuten hallitsijaa, vaan kuten pahantekijää. Kun Rostof matkalla ollessaan oli tavannut haavoittuneen ranskalaisen upseerin oli hän kiivastunut ja väittänyt että rauha on mahdoton laillisen hallitsijan ja pahantekijän, Napoleonin välillä. Siksipä hän kovin hämmästyikin nähdessään Boriksen asunnossa ranskalaiset noissa vieraissa virkapuvuissa, joita oli tottunut katselemaan aivan toisilla silmillä sivustaketjusta. Kun hän näki oven raosta kurkistavan ranskalaisen upseerin, valtasi hänet heti tuo samainen vihamielisyys ja sotainen mieliala, jonka tunsi aina vihollisen nähdessään. Hän pysähtyi kynnykselle ja kysyi venäjäksi, asuiko siellä Drubetskoi. Kuultuaan oudon äänen eteisestä meni Boris Rostovia kohtaamaan. Kun hän tunsi Rostovin, ilmestyi hänen kasvoilleen ensi hetkessä vihan ilme.
— Ah, sinäkö täällä, sepä hauska, todella hauska tavata sinut, — sai kuitenkin sanotuksi, hymyili ja läheni ystäväänsä.
— En ole saapunut nähdäkseni sopivaan aikaan, — sanoi Rostof, — en olisi tullut, mutta minulla on tärkeä asia, — jatkoi hän kylmästi.
— Ethän toki sopimattomaan aikaan, minä vain ihmettelen, miten olet päässyt rykmentistä — Dans un moment je suis à vous,[38] — huusi hän huoneeseen jollekulle, joka oli häntä huutanut.
— Näen että olen tullut sopimattomaan aikaan, — toisti Rostof.
Vihan leima oli jo kadonnut Boriksen kasvoilta; hän oli nähtävästi päättänyt mielessään, mitä hänen oli tehtävä, ja siksipä hän erityisen rauhallisena tarttuikin ystävänsä käsiin ja vei hänet viereiseen huoneeseen. Rauhallisen tiukkoina katselivat Boriksen silmät Rostovia, mutta tuntui kuin niitä olisi joku verhonnut — "elämäntottumuksen siniset silmälasit." Siltä tuntui ainakin Rostovista.
— Ah, olehan, voitko sinä tulla sopimattomaan aikaan, — sanoi Boris.
Boris vei Rostovin huoneeseen, missä illallinen oli valmiiksi katettu, esitteli hänet vieraille, selitellen, ettei tämä suinkaan ollut sivilihenkilö, vaan husaari-upseeri ja hänen vanha ystävänsä.
— Kreivi Schilinski, le comte N.N., le capitaine S.S., — esitteli Boris vieraita. Rostof katsoa murjotti ranskalaisia, kumarrellen kankeasti, ja oli vaiti.
Schilinskiä ei nähtävästi miellyttänyt uuden venäläisen henkilön ilmestyminen hänen seurapiiriinsä, ja siksipä hän ei sanaakaan lausunut Rostoville. Boris ei ollut huomaavinaankaan, että uuden henkilön tulo oli seuran jäykistänyt, vaan yritti miellyttävän rauhallisena, mutta silmissä tuo samainen verho kuin Rostovin tavatessaan, saada keskustelua vilkastumaan. Eräs ranskalaisista kääntyi aito ranskalaisella kohteliaisuudella Rostoviin ja virkkoi hänelle, että varmaankin hän on saapunut Tilsitiin nähdäkseen keisarin.