— Sanokaa hänelle että sittemmin. Keisari lähtee hetipaikalla, ei ole aikaa.
— Sittemmin, sittemmin, huomenna. Ei ole aikaa...
Rostof kääntyi ja aikoi poistua, mutta olkahihnaniekka pidätti hänet ja kysyi:
— Keneltä? Kuka olette?
— Majuri Denisovilta, — vastasi Rostof.
— Entä te? Oletteko upseeri?
— Olen luutnantti, kreivi Rostof.
— Mikä röyhkeys! Jättäkää säädetyssä järjestyksessä. Mutta nyt menkää, menkää... — Ja hän alkoi pukea ylleen kamaripalvelijan tarjoomaa virkapukua.
Rostof tuli taas eteiseen ja huomasi, että kuistille oli jo kokoontunut paljon täysissä juhlapukimissa olevia upseereja ja kenraaleja, joiden ohi hänen oli kuljettava.
Kiroillen rohkeuttaan ja sydän kurkussa ajatellen, että millä hetkellä tahansa saattaisi tavata keisarin, tulla häväistyksi, vieläpä joutua vankeuteenkin, käsittäen täydellisesti tekonsa sopimattomuuden ja sitä katuen, koetti Rostof, silmät maahan luotuina, hiipiä loistavan seurueen ympäröimästä talosta, kun hän yhtäkkiä kuuli tutun äänen mainitsevan nimeään ja tunsi jonkun tarttuvan käsivarteensa.