"Mistähän hän puhuu?" — ajatteli ruhtinas Andrei. — "Keväästä varmaankin", — ajatteli hän katsellen ympärilleen. — "Ja kaikki niin viheriöi, miten pian! Kaikki: koivut tuomet ja lepät jo alkavat... Mutta tammea ei näykkään. Näkyypä, tuolla se on tammi."
Tien reunassa kohosi tammi. Ainakin kymmenen kertaa metsän valtapuita, koivuja, vanhempana oli se myös kymmenen kertaa paksumpi ja kaksi kertaa korkeampi niitä kaikkia. Se oli suunnattoman suuri, kaksi sylillistä ympäri mitaten, ja siltä oli jo nähtävästi aikoja sitten oksat alkaneet katkeilla ja kuori ruhjoutunut ja rosottunut. Suunnattomine, kömpelöine, säännöttömästi haarautuneine koukeroine käsineen ja sormineen seisoi se siinä vanhana, ärtyisenä ja epäluuloisena ruojana hymyilevien koivujen keskellä. Vain kuolleet ja aina viheriöivät, pitkin metsää sirotellut pienoiset kuuset ja tammi eivät tahtoneet nähdä kevättä eivätkä aurinkoa.
"Kevät ja lempi ja onni!" — näytti puhelevan tämä tammi, — "ja kun ette jo kyllästykkään tuohon ainaiseen tyhmään ja mielettömään petokseen. Yhä samaa ja yhä petosta! Ei ole kevättä, ei aurinkoa eikä onnea. Katsokaappa, tuolla könöttävät sorretut, kuolleet kuuset aina samankaltaisina, ja tässä minäkin levittelen katkotuita, nyljetyitä sormiani, mistä ne kasvavatkin — mikä selästä, mikä kupeista; niin tässä seison enkä usko teidän toiveisiinne, pettymyksiinne."
Ruhtinas Andrei katsahti jonkun kerran tähän tammeen metsän läpi matkattaessa ikäänkuin olisi hän siltä jotakin odottanut. Kukkia ja ruohoa oli tammenkin alla, mutta sepä vaan seisoi siinä niiden keskellä synkkänä, liikkumatonna, rujokkaana ja jäykkänä.
"Niin, se on oikeassa, tuhannesti oikeassa tuo tammi, — ajatteli ruhtinas Andrei. — Antautukoot muut nuoret tuohon petokseen, mutta me tunnemme elämän, — elämämme on loppunut!" Kokonainen uusi toivottomain mutta apean suloisten ajatusten sarja heräsi ruhtinas Andrein sielussa hänen tammea katsellessaan. Tämän matkan aikana hän ikäänkuin uudestaan ajatteli läpi elämänsä ja tuli entiseen rauhoittavaan ja toivottomaan johtopäätökseen, siihen, ettei hänen ole tarvis mitään alkaa, vaan että hän on velvollinen elämään elonsa loppuun tekemättä pahaa intoilematta ja mitään halajamatta.
II.
Rjasanilaisen tiluksen holhoojana oli ruhtinas Andreilla asioita piirikunnan esimiehelle. Esimiehenä oli kreivi Ilja Andrejevitsh Rostof, ja ruhtinas Andrei läksi häntä tapaamaan toukokuun puolivälissä.
Oli jo kevään kuuma aika. Kauttaaltaan komeili metsä viheriässä vaipassaan, pölytti, ja oli niin kuuma, että vesien varsia kuljettaessa teki mieli uimaan.
Ruhtinas Andrei apeana ja huolestuneena mietiskellen, mitä hänen oikeastaan pitäisi kysyä esimieheltä, ajoi puutarhan lehtokäytävää Rostovien omistamalle Otradnjenkan tilalle. Oikealta puiden alta hän kuuli naisten iloisia huudahduksia ja huomasi tyttöparven juoksevan sulkemaan häneltä tietä. Parven edelle, lähemmäksi vaunuja pyrähti mustatukkainen, hyvin hoikka, hoikan hoikka, mustasilmäinen tyttö, yllä keltainen kretonkipuku, päässä valkea nenäliina, jonka alta liehuivat irrallaan hajalle kammattujen hiusten kutrit. Tyttö huusi jotakin, mutta tunnettuaan vieraan juoksi hän nauraen takaisin vieraaseen katsahtamatta.