Ruhtinas Andrein kävi äkkiä mieli apeaksi. Päivä oli niin ihana, aurinko niin kirkas, yltympäri kaikki niin iloista; mutta tuo hoikka ja sievä tyttönen ei tiennyt eikä tahtonutkaan tietää hänen olemuksestaan, vaan oli tyytyväinen ja onnellinen jonkinlaisesta erikoisesta, — varmaankin tyhmästä, mutta iloisesta ja onnellisesta elämästään. "Mistä hän niin iloitsee? Mitä hän ajattelee! Ei ainakaan sotalakia eikä rjasanilaisen maatilan verojen järjestämistä, Mitähän hän ajattelee? Mistä hän on onnellinen?" — kyseli ruhtinas Andrei välittömän uteliaana itseltään.
Kreivi Ilja Andrejevitsh eleli v. 1809 Otradnjenkossa kuten ennenkin: piti pitoja miltei koko läänille, järjesteli metsästysretkiä, teaatterinäytäntöjä, päivällisiä ja soittajaisia. Hän riemastui ruhtinas Andrein tulon johdosta, kuten jokaisen uuden vieraan, ja pakoitti hänet melkein väkisin jäämään yöksi.
Päivä oli ruhtinas Andreista ikävä, vaikka hänelle pitivätkin seuraa milloin isäntäväki, milloin talon arvokkaimmat vieraat, joita talo oli tulvillaan lähestyväin nimipäivien johdosta. Ruhtinas Andrei katsahti silloin tällöin päivän kuluessa Natashaan, joka alituiseen, ties miksi, naureskeli ja ilakoi nuorten seurassa, ja kyseli itseltään: "Mitähän hän mahtaa ajatella? Mistä hän on niin iloinen?"
Jäätyään illalla yksin, ei ruhtinas Andrei oudossa paikassa saanut unta. Hän luki, sammutti sitten kynttilän ja sytytti sen taas. Huoneessa, jonka ikkunaluukut sisäpuolelta olivat suljetut, oli kuuma. Hän oli vihainen tuolle tyhmälle ukolle (niin nimitti hän Rostovia), joka pidätti hänet, vakuutellen, etteivät tarpeelliset paperit vielä olleet kaupungista saapuneet, ja itselleen siitä että oli jäänyt.
Ruhtinas Andrei nousi vuoteelta ja meni akkunan luo avatakseen sen. Tuskin oli hän avannut luukut, kun kuunvalo, ikäänkuin olisi se ollut ikkunan takana vartioimassa, hyökkäsi huoneeseen. Hän avasi ikkunan. Yö oli raikas ja läpikuultavan kirkas. Aivan akkunan edessä oli rivi tasaiseksileikatuita puita, tummia toiselta, hopean hohtoisia toiselta puolen. Puiden alla oli mehevä, kostea ja rehevä kasvullisuus, josta paikka paikoin hopeana välkkyi lehtiä ja varsikoita. Kauvempana mustien puiden takaa kimalteli kosteinen katto, oikealla oli suuri tuuhea puu kirkkaan valkeine runkoineen ja oksineen, ja sen yläpuolella täyttymällään oleva kuu valoisalla, miltei tähdettömällä taivaalla. Ruhtinas Andrei nojasi kyynärpäillään ikkunalautaan, ja hänen silmänsä pysähtyivät katselemaan tätä keväistä taivasta.
Ruhtinas Andrein huone oli keskikerroksessa, hänen yläpuolellaan olevissa suojissa oli myöskin asujamia, eikä sielläkään nukuttu. Hän kuuli yläältä naisen puhetta.
— Vielä viimeisen kerran, — kuului yläältäpäin naisen ääni, jonka ruhtinas Andrei heti tunsi.
— Mutta koska aiot tulla nukkumaan? — vastasi toinen ääni.
— En aiokkaan, en voi nukkua, mitäpäs teen! No, viimeinen kerta...
Kaksi naisääntä lauloi jonkun laulukappaleen loppusäkeet.